Kalle ja Laina muuttivat omaan taloon Kirvestielle syyskuun 1950 lopulla. Yhden vapaaillan jälkeen työt jatkuivat alkaen siitä, että makuuhuoneen lattia oli hakattava valmiiksi.
Alakerrasta kamari oli täysin keskentek0inen. Talosta puuttui sauna ja yläkertakin oli rakentamatta. Lukupäiväkirjani edellisen osan kommenteissa Pekka äimistelee kesän 1950 heikkoa työnsatoa. ” Noin 70m2 puolitoistakerroksista rintamamiestaloa rakennetaan neljän miehen voimin likimain viisi kuukautta”, hän huomauttaa ensin ja jatkaa:
”Ammattimiesten rakentamaksi, vaikkakin ylityönä, työteho on niin huono, että jotain on kerronnassa pielessä. Kun vielä myöhemmin talosta jouduttiin korjaamaan uunit, sokkeli, ulkoseinärappaukset, sauna ja muita pieniä vikoja, panee se ammatti-kirvesmiehen punomaan päätään”.
Tehtiinkö taloa koko kesä kelloa katsomatta ja ilman vapaapäiviä? Valmistuiko se Oman katon alle -kirjassa kerrottua nopeammin? Vai mistä on kyse? Vastauksia ei löydy Kallea käsittelevistä kirjoista. Entä Päätalo-arkistosta? Luulisi hänen tallentaneen oman talonsa vaiheet papereihinsa.
Väsynyt mies
Joka tapauksessa ajatuksena oli laittaa yläkerta syksyn aikana asuttavaan kuntoon niin, että Vouvilan Maria ja Ilmari (oikeasti Fanni ja Martti Soronen) muuttavat sinne Kuusiselta. He ostivatkin oman mökin Finninmäestä. Kallelta loppuivat kiireet ja veto.
31-vuotiaana Kalle on ensi kerran tilanteessa, jossa ei jaksa tehdä töitä. Yliahkera ja itseään piiskaamaan tottunut mies väsyy sittenkin eikähän se ihme ole. Lomia hän ei ole pitänyt, vaan tehnyt rakennuksilla ja opinnoissaan ylipitkää päivää. Kesä 1950 oli ainakin Oman katon alle -kirjan perusteella silmitöntä raatamista Uusbetonilla ja oman talon rakentamisessa.
1950-luvulla ei tiedetty burnoutista mitään, mutta sekö Kalleen iski? Töistä tultuaan hän ennen kuulumattomasti heittäytyi hetekalle ja nukahti sanomalehden alle. Yläkerran rakentaminen tuntui suorastaan vastenmieliseltä.
”Olen kyllästyny ja jotenni kun toivoton. Välillä olen masentunu. On semmonen tunne, että pitäsi saaha vielä paljo aikaseksi, mutta meinaa usko loppua”.
Oliko Kallella burnout eli työuupumus? Terveyskirjaston määritelmän mukaan ehkä oli. Määritelmän mukaan työuupumuksella on kolme erityispiirrettä: uupumusasteinen väsymys, kyynistyneisyys ja alentunut ammatillinen itsetunto. Noista kaksi ensimmäistä sopivat Kallen oireisiin, kolmas ei. Leipätyössään kenkätehtaan rakennuksella Tammelan kaupunginosassa hän ei tuntenut normaalia suurempaa väsymystä.
Viidan Late ja kateuden piru
Kallen väsymys oli ruumiillista ja henkistä. Taas kerran aika tuntui lipuvan sormien läpi. Hän oli neljä vuotta aikaisemmin pakottanut itsensä luopumaan kirjallisista harrastuksistaan. Tänä aikana kokonainen uusi kirjailijasukupolvi astui esiin, ja juuri Tampereelta. Kalle on kateellinen etenkin Lauri Viidalle, jonka Betonimylläri kuvaa juuri sitä miljöötä, rakennustyömaata, mihin Kallekin halusi tarttua. Ja monet uusista kirjailijoista ovat sodan käyneitä työmiehiä.
”… kun ihmisellä on ollu haave, tavote eikä pääse perille. Eli vitun perille, kun ei ehki pääse yrittämään. Vettää väkisellä katkeraksi, vaikka käytännön ihmisenä käsitän haaveet haaveiksi”.
Lauri Viidasta tuli esikoisteoksensa ansiosta varsinainen legenda tamperelaisilla rakennustyömailla. Jo teollisuuskoulussa Kalle kuulee mielenkiintoisia Viita-juttuja tämän kanssa samoilla työmailla olleilta kurssikavereiltaan.
”Muistan kuinka Late työmaaruokalassa puhua paasasi kaikki korviketauot ja ruokatunnit. Välillä innostui lausumaan runojaan. Kerrankin erään ruokatunnin aikana – silloin rakennettiin Satakunnankadun ja Savilinnantien kulmataloa – Viidan Late innostui taas lausua meuhaamaan jotakin runoaan. Oli sen runoillut työaikana timpurin kynällä höylättyyn laudanpätkään. Ruokasuojassa oli vanhojakin työmiehiä, jotka olisivat ottaneet syömisen päälle torkut. Ne hiiltyivät Latelle perkeleesti. Sanoivat, että jos vielä luet yhdenkin värssyn tässä ruokailusuojassa ääneesi, heitetään sinut ulos. Ja lopullisesti. Että saat alkaa kulkea korviketauolla ja ruokatunnilla kotonasi Pispalassa”.
Kalle myös oppii, että Viidan menestyksen myötä tälle ilmaantuu niin paljon entisiä työkavereita, ettei hän olisi ehtinyt olla kaikkien kanssa samoilla työmailla, vaikka olisi tehnyt kolme kahdeksan tunnin työpäivää vuorokaudessa.
Betonimylläristä Kalle vielä pääsee yli, koska se on runoteos. Mutta sitten tulee Pispalan rakentamista kuvaava Moreeni, joka väpsähdyttää. Tosin Kalle sanoo, ettei väsymykseltään jaksanut sitä edes kadehtia.
Taas kerran Kalle miettii, millaisten novellien kirjoittamisesta on haaveillut.
”Että kertoisin novelleissani talvisavotoista tai keväisistä uittotöistä ja näitten työmaitten ihmisistä. Ehkä olisin kirjoittanut myös renkipojasta. Myös metsäojan kaivuu keväisessä korvessa oli pulpahdellut mieleeni novellin aiheena. Olinhan ollut sotien alla kaivamassa metsäojia tekoselkosteni soille ja korpiin. Ja ilman muuta olisin kirjoittanut kertomuksen, jossa ollaan viikkomoissa selkosen jokivarsi- tai suoniityillä”.
Katsoiko Kalle näin vuonna 1990 kirjoittaessaan nuoruuden muistoihinsa vai kertasiko Iijoki-sarjaan kirjoittamiaan? Noista kaikistahan hän sarjan ennen sotia kertoviin kirjoihin kirjoitti ja novelleiksihan ne voi helposti käsittää, vaikka ovatkin romaanien osia. Ei siinä mitään järkeä olisi, mutta Iijoki-sarjan sisältä voisi helposti irrottaa kymmeniä kertomuksia ja julkaista novellikokoelmana.
Päätalon hermoheikot miehet
Kallen henkinen alamäki on myös Päätalon miesten sukurasitus. Herkon sairauden muistavat kaikki, mutta olihan myös Arvi-sedällä vastaava vetämätön jakso jo sitä ennen. Kallen vaarin Ukkelin isäkin oli ikämiehenä kallistunut työtä pelkääväksi ja äkäytynyt vuosiksi Päätalon pirtin uunin päälle omiin oloihinsa. Vastakohta oli sitten Ukkeli itse, joka yli kahdeksankymppisenä varttoi viikatteensa niittoaikana ja hakkasi muun ajan pölkkyjä rantteella – estelyistä välittämättä.
Toinen Päätalon miesten luonteenpiirre oli hermoilu ja kiukuttelu.
”Yritetään enemmän kuin jaksetaan ja pystytään tekemään. Hermoillaan ja kiukutellaan, mutta mahdotonkin viedään läpi hammasta purren”.
Näitä Kalle muistelee talvella 1951 ennen taas kerran elämänsä suunnan muuttavaa pääsiäismatkaa Taivalkoskelle.
Tiedätkö, muistatko
Vastaus: Tessu-koiran emon nimi oli Huli.
Kysymys: Kallen ensimmäisenä mestaroima kohde oli Osuusliike Tuotannon myymälä Vesilahden Koskenkylässä. Tuolloin Kallen kanssa ystävystynyt seppä Alvar Turkki tarjosi hänelle tulevaisuuden työmaata. Mitä?
