Kaksi Vikke Nilo -romaania ovat ilmestyneet myös yksissä kansissa. Vikke Nilon tarinassa tarina etenee kronologisesti.
Olikohan Kalle sittenkään täysin tyytyväinen romaaniinsa Viimeinen savotta? Jos oli, niin miksi hän palasi kahden vuoden kuluttua aiheeseen täysin uudella otteella? Ja onnistui tällä kertaa luomaan täysipainoisen veijari-, vaellus- ja kasvutarinan.
Odotukset eivät olleet korkealla, koska paikoin suorastaan inhosin Vikke Niloa Viimeisessä savotassa. Sitäkin iloisempi yllätys oli havaita jo ensimmäisillä sivuilla, että Kalle panee taas parastaan – ja vain vuosi loistavan Nälkämäen jälkeen.
Kairankävijä kertoo Vikke Nilon teinivuosista elämää oppimassa Pohjois-Suomessa, Karjalassa ja lopulta Murmanskissa asti. Joka paikasta tulee äkkilähtö, kun aiemmin tehdyt elleskapit kävelevät muodossa ja toisessa vastaan.
Suustaan riuska miehenalku
Nyt tavataan se Vikke Nilo, jota Viimeisen savotan takakannessa lupailtiin. Pienikokoiseksi ja voimiltaan vähäiseksi jäänyt entinen huutolaispoika ymmärtää, ettei tule pääsemään maailman läpi ryskätöitä tehden eikä miestä paremmaksi kutsuttuna. Hänen keinonsa on käyttää älyään ja suutaan. Molemmista Kalle antaa herkullisia esimerkkejä.
Vikke tietää, ettei hänelle näillä avuilla koskaan kunnian kukko laula:
”Loppujen lopuksikin kovan työmiehen maine on Pohjolan kairoilla suurin arvonimi. Terävällä humeetilla, hyvällä ulosannilla ja näppärillä sormilla voi saada naurajia, jopa lyhytaikaista ihailuakin, mutta myöskin puukon hartioihinsa. Ainakin saa olla, jopa nauravan ringin keskelläkin, valmis lähtemään harvoilla.”
Niinpä niin. Kaikki eivät voineet olla miestä parempia työhommissa edes entisinä aikoina.
Pölkyntekokone villissä idässä
On mukava ajatella, ettei hän ole Viken lorsaamista omasta päästään keksinyt, vaan rikastuttaa suomalaisen kirjallisuuden kansankuvauksia kämpillä kuulemillaan jutuilla ja niitä jalostaen.
Muurmannnin radan työmaan kuvaus taas lienee saanut roimasti lisäväriä siellä työskennelleen Kummun Kallen jutuista. Vikke tapaa kiinalaisia ja kirgiisejä tavalla, josta olisi mielellään lukenut enemmänkin. Kaikesta päätellen ratatyömaa on ollut sellainen ”villi itä”, josta riittäisi ammennettavaa niin romaani- kuin elokuvataiteellekin.
Vikke on karkumatkalla huutolaistalostaan ja keksii koko ajan itselleen uusia nimiä. Neuvokkuudella ja hyvällä suuvärkillään hän keinottelee itselleen viralliset paperit, joiden turvin pääsee hyvään hankkeeseen ja siistiin sisätyöhön rakentamaan Karjalassa tuntemattomia pölkyntekokoneita eli pokasahoja ratatyömaalle. Se ilo loppuu lyhyeen, kun hän paljastuu korttihuijariksi.
Korttimiehen taidot Vikelle opettaa Laukku-Ville ja se onkin mehevää luettavaa, miten kortit merkitään ja muistisormuksen kantaa käytetään peilinä. Kallen tapa kuvailla maiseman lisäksi tapahtumia ja tilanteita sekä luoda dialogia on jo 1960-luvulla niin ilmiömäinen, että hyvää tekee.
Kallen kova 1960-luku
Kairankävijä olisi valmis tapaus elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Tällaisista aineksista britit suoltavat menestyssarjoja solkenaan, mutta Suomessa ollaan sokeita lähihistorian jännittäville tapahtumille.
Aioin keväällä lopettaa Päätalon matkassa -blogin Iijoki-sarjan tultua luetuksi. Onneksi jatkoin.
Nyt ensi kerran Kallen varhaistuotantoa lukiessa hämmästelen sitä, miten kovatasoinen oli jo hänen 1960-lukunsa. Omassa kirjanpidossani tuloksena oli viisi mestariteosta, kaksi Kallen asteikolla tavanomaista romaania, yksi kiinnostava kokeilu ja vain yksi kirja, joka ei auennut. Hurja suoritus ja varsinainen huippukausi oli vasta edessä.
1960-luvun tuotannon lukemisen jälkeen kunnioitukseni Kallea kohtaan olisi lisääntynyt entisestään, jos ei se olisi ollut jo valmiiksi tapissa.
Kalle Päätalo: Kairankävijä. 520 sivua, Gummerus 1968.