Sitten hypättiin 25 vuoden loikka yli Iijoki-sarjan.
Iijoki-sarjaa kirjoittaessaan Kalle oli jo työlääntynyt siihen, piti itseään totuuden vankina ja janosi fiktion pariin.
Ja mistä kertookaan hänen ensimmäinen romaaninsa silloin, kun Kalle luuli pistäneensä lopullisen pisteen omaelämäkerralliselle sarjalleen? Asbestista keuhkosyövän saaneesta seitsenkymppisestä miehestä, joka leikkausta odotellessaan kertaa elämäänsä. Mies, Heikki Laakarinne, on pohjoisesta köyhistä oloista lähtenyt entinen renkipoika, joka on päättänyt näyttää. Eteenpäin menemisen halullaan ja tarmollaan hän on raivannut tiensä urakoitsijaksi ja teollisuusneuvokseksi.
Ei ihan suora Kallen omakuva, mutta ei kovin kaukanakaan itse elämänsä tehneestä professorista ja kunniatohtorista.
Olisi kohtuutonta odottaa, että Kalle vuonna 1996 synnyttäisi jotain täysin uutta. Juuttuminen vanhaan asetelmaan enemmän surettaa kuin antaa aiheen mihinkään moitteisiin. Olisi kirjan ilmestyessä 77 vuotta täyttäneelle miehelle suonut mieluummin vaikka levollisen välivuoden kuin melko turhan tiiliskiven naputtelun.
Halkopinon äärellä
Romaanin kehyksessä Heikki Laakarinne tekee vielä yhden halkopinon pokasahalla ja kirveellä. Klapit ovat millilleen saman mittaisia ja pino täysin tasaseinäinen. Laakarinne palaa nuoruutensa töihin toisaalta vahvistaakseen itseään ennen syöpäleikkausta, toisaalta siksi, että niin voi tehdä kerrankin kiireettä. Siinä keväthölseiden aikana työjellessään hän muistelee lapsuutensa häpeän ja ilon paikkoja. Ei ihan Iijoki-sarja pikakelauksena, mutta ei riittävästi erilainenkaan.
Toivevaimo?
Kuten on monta kertaa tullut ihmeteltyä, oli Kallen suhde lähellä oleviin naisiin kummallinen. Ehkä Sateekaari pakenee -romaanista voi lukea, millainen olisi ollut hänen toivevaimonsa. Heikki Laakarinteen vaimo on hidas tarttumaan taloustöihin eikä kovin huoliteltukaan. Oulussa Heikki on tutustunut näyttävään liikenaiseen, jonka kanssa tehdään yhteinen reissukin Laakarinteen lapsuusmaisemiin. Sairaalassa vaimo paljastaa tienneensä suhteesta, mutta ymmärtää miestään:
”Sinä oletkin ollut tarmonpesä. Siksikin olen tuntenut huonommuutta rinnallasi. En ole mielestäni niinkään laiska, mutta olemme niin erivireiset.”
Jokainen varmasti muistaa, miten Kalle kuvasi t0ista vaimoaan Iijoki-sarjassa.
Ei voi välttyä ajatukselta, että Kallen ihannetilanteessa vaimo on kotona pitämässä hellaa lämpimänä ja herra kulkee samaan aikaan näyttävien naisten kanssa omia teitään.
Valitettavasti tämä pieni kurkistus Kallen sielunmaisemaan jää ylipitkän romaanin ainoaksi valopilkuksi.
* * *
Tänään on kulunut vuosi siitä, kun Päätalon matkassa -blogi alkoi ilmestyä kirjoituksella Muutama sana Kalle Päätalosta matkan alkaessa. En silloin tiennyt, ryhdynkö turhaan työhön – kiinnostaako Iijoki-sarja ketään ja ainakaan Kansan Uutisten verkkolehden lukijoita. Heti ensimmäiseen kirjoitukseen tulleet kommentit olivat helpotus: tuntuu kiinnostavan ja tulevan tarpeeseen.
Tämä kirjoitus on 96. blogissa ilmestynyt. Mikä tärkeämpää, kommentteja on julkaistu 565. Uskallan väittää, että olemme yhdessä käyneet kaikkien aikojen parhaan Päätalo-keskustelun, mistä suuret kiitokset kaikille teille. Blogia on viime aikoina luettu yli 5500 kertaa kuukaudessa.
Itse olen kirjoittanut Kallen kirjoista niin kuin olen ne kokenut. Sanonut huonoksi sellaista, mikä omasta mielestäni on huonoa. Se on mielestäni ainoa oikea ja rehellinen tapa pitää julkista lukupäiväkirjaa, vaikka siinä joutuu asettumaan yleistä mielipidettä vastaan. Tämä koskee Kallen tuotannossa lähinnä Viimeistä savottaa, josta olen saanut Joukolta ja Matilta hyvää palautetta. Olisin pettynyt, jos vastaväitteitä ei olisi tullut. Ne on painettu mieleen ja Vikke Niloon tulen joskus vielä palaamaan.
Matkamme jatkuu vielä ainakin jonkin aikaa. Eilen sain luetuksi Kallen seuraavan romaaninJuoksuhautojen jälkeen ja joudun sittenkin seuraavassa kirjoituksessa hämmästelemään hänen uusiutumiskykyään. Sen jälkeen jäljellä on enää kolme kertomuskokoelmaa. Mitä niiden jälkeen? Onko ideoita, toivomuksia?
Kalle Päätalo: Sateenkaari pakenee. Gummerus 602 sivua.