Tämä mahdollisesti blogin viimeiseksi jäävä juttu ilmestyi Kulttuurivihkot-lehden numerossa 6/2013. Päätalon matkassa kulkeneille siinä ei luultavasti ole mitään uutta, kyseessä oli Kallen tuotannon yleisesittely.
Päätalo-urkon jälkeen olen lukenut enimmäkseen dekkareita sekä suomalaisia sotaromaaneja.
Kallen ystäville suosittelen etenkin Eino Pietolan realistisia kuvauksia. Monissa hänen kirjoissaan ollaan sillä samalla Kiestingin sotatiellä kuin Kallekin, mutta etulinjassa ja siinä motissa, josta Kalle haavoituttuaan ehti alta pois. Pietola myös kertoo sen kesähyökkäyksen jälkeisistä yrityksistä päästä Louheen. Kirjassa Korpisotaa Vienan Karjalassa on yksissä kansissa hänen kolme ensimmäistä teostaan, joissa ollaan juuri Kiestingin itäpuolella.
Kalle Päätalo kirjoitti 26 romaania omasta itsestään. 1980-luvulla hän nousi niin suureksi ilmiöksi, että kriitikoidenkin oli hyväksyttävä tämä kansan sankari.
Kalle Päätalo (1919-2000) on suomalaisen kirjallisuuden erikoisimpia hahmoja. Hän toimi kirjailijana yli 40 vuotta, tuotti paksun romaanin aivan alkuvuosia lukuun ottamatta joka vuosi ja kirjoitti lähinnä omasta elämästään. 39 romaanistaan 26:ssa hän myös esiintyy omalla nimellään.
Kalle jos kuka oli työläiskirjailija, vaikkakaan ei poliittisessa mielessä. Hän joutui ottamaan vastuun perheen elatuksesta vähän yli 10-vuotiaana 1930-luvun pulavuosina ja oli esikoisromaanin Ihmisiä telineillä (1958) ilmestyessä jo nelikymppinen. Ennen ensimmäistä romaaniaan hänellä oli noin 25 vuoden kokemus ”tavallisista” töistä ja lisäksi viidestä vuodesta armeijassa.
Jo 1960-luvulla hän nousi Suomen myydyimmäksi kirjailijaksi teoksellaan Viimeinen savotta.
Vuonna 1971 aloitettua omaelämäkerrallista Iijoki-sarjaa hän kirjoitti yli 25 vuotta. Sarja alkaa Kallen varhaisimmista muistoista ja sen piti päättyä ensimmäisen romaanin saamaan vastaanottoon. Lukijoiden vaatimuksesta hän täydensi sarjaa myöhemmin lisäosalla, joka kertoo rakastettujen henkilöiden myöhemmistä vaiheista.
Painosten kuningas ja ilmiö
Kriitikot eivät Päätalon tuotannosta pitäneet, mutta lukijoidensa parissa hän oli enemmän kuin kirjailija – ilmiö. Enimmillään kirjoista otettiin 100.000 kappaleen painoksia. Kallen eläessä hänen kotiseudullaan Taivalkoskella aina heinäkuussa järjestettäville Päätalo-päiville tuli tuhansia vieraita. Moni tuntee Kallen suvun henkilöt ja vaiheet paremmin kuin omansa.
Marraskuun alussa ilmestyi ensimmäinen väitöskirjatasoinen Päätalo-tutkimus. Helsinkiläisen Ritva Ylösen Tervaksinen toteemi tarkastelee juuri Iijoki-sarjan vastaanottoa. Sarjan ilmestymisajan kritiikit, lehtikirjoitukset sekä Kallen saamat lukijakirjeet kertovat aluksi syvästä railosta kansan ja asiantuntijoiden välillä.
Ylösen mukaan kirjallisuuskäsitykset muuttuivat ja kritiikin normit kuitenkin väljentyivät 1980-luvulle tultaessa. Lisäksi media nosti Kalle Päätalon ilmiöksi ja lukijoiden fanittamisen kohteeksi. Enää kriitikotkaan eivät voineet menestyskirjailijaa sivuuttaa.
Aiemmin häntä oli kiitetty vain Koillismaan menneen ajan elämänmenon ja työmenetelmien kuvauksesta sekä rikkaan murteen tallentamisesta – siis kansatieteellisistä ansioista.
Tänään omaelämäkerralliset romaanit ovat muodissa. Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosainen Min kamp on ollut arvostelu- ja myyntimenestys myös Suomessa. Näyttelijä Peter Franzen muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan kahdessa romaanissa ja viimeisimpänä faktaa ja fiktiota itsestään on sekoittanut ja sepittänyt Jari Tervo.
Mies ja hänen häpeänsä
Kalle Päätalo kirjoitti 39 romaania ja kolme kertomuskokoelmaa. Iijoki-sarjassa hän kertoi Kalle Päätalo –nimisen miehen elämän ensimmäisestä puoliskosta. Köyhyys, työteliäisyys ja kova pyrky elämässä eteenpäin ovat sen kantavia teemoja.
Niiden yli nousee miehen häpeä. Köyhyydestä aiheutuneet traumat ja kotikylän tyttöjen ylenkatse seurasivat häntä läpi elämän loppuun asti. Yksi syy Kallen ponnisteluun lieneekin halu ”näyttää niille”.
Kallen lisäksi omilla nimillään romaanisarjassa esiintyvät kaikki muutkin henkilöt kuudessa ensimmäisessä osassa. Vasta armeijaan lähdöstään alkaen vuoden 1939 viimeisinä päivinä hän alkoi käyttää mukaan tulevista henkilöistä keksittyjä nimiä.
Useimmissa muissakin kirjoissaan hän kirjoitti pitkälti itsestään, vaikka päähenkilön nimi vaihteli Ihmisiä telineillä –romaanin Mauno Joensivusta Nälkämäen Matti Liekoon.
Elämänsä jälkimmäisen puoliskon Kalle eli mielessään uusiksi ensimmäisen. Ilman vahvaa eläytymisen kykyä hän ei olisi voinut palata vuosikymmenten takaisiin muistoihinsa niin elävästi kuin teki.
On siinä traaginenkin puoli. Niin paljon ulkoisia vastuksia ja omia töppäyksiä piti kokea uudelleen menestyksen päivinä. Vauraudestaan ja arvostuksestaan hän ei näytä osanneen nauttia missään vaiheessa.
Kallen kirjojen erikoisiin piirteisiin kuuluu nimenomaan hänen tapansa ruoskia itseään ja tuoda heikkoutensa avoimesti kaiken kansan luettavaksi. Kalle kertoo, miten oli lapsena ”korttipirun kelkassa” ja varasti rahaa selvitäkseen veloistaan.
Aikuinen Kalle oli mustasukkainen, mutta se ei estänyt häntä itseään seurustelemasta välirauhan aikana useiden naisten kanssa yhtä aikaa. Ensimmäistä vaimoaan hän petti jopa vuokraemäntänsä kanssa kotonaan ja teki rakennusmestarina matkatöissä ollessaan lapsen toiselle naiselle.
Kaikista kolttosistaan hän kärsi suunnatonta häpeää. Pahinta kahdesta sota-aikana saamastaan sukupuolitaudista.
Hitaus on voimaa
Oikeat ihmiset, oikeat tapahtumat ja se, mistä Kallea on eniten moitittu, kerronnan hitaus, tekevät viitseliääseen lukijaan sen voimakkaan vaikutuksen, mikä selittää hänen valtaisaa suosiotaan.
Kirjojen voima on niiden hitaudessa. Juuri perusteellisuuden kautta Kalle synnyttää kirjoittamastaan vielä vahvempia mielikuvia kuin pelkkä teksti oikeastaan mahdollistaisi.
Hän saa lukijoissaan aikaan jopa fyysisiä reaktioita. Työn tuntee omassa kropassaan, se menee luihin ja ytimiin aivan konkreettisesti.
Jälleenrakentajasukupolvea tutkiva Jenni Kirves, entinen Janatuinen, luki Iijoki-sarjan ja kirjoitti Päätalosta vuonna 2005 ilmestyneen kirjan Miehenkuva – Kalle Päätalon perintö. Siinä hän kuvaa joutuneensa ensimmäisellä yrityksellä jättämään Iijoki-sarjan kesken saamiensa fyysisten oireiden vuoksi.
Hän kirjoittaa päättäneensä kuuden ensimmäisen kirjan jälkeen, ettei enää ikinä koske Päätalon kirjoihin.
”Ei sillä, että teokset olisivat olleet tylsiä tai huonoja. Syynä oli pikemminkin niiden taipumus herättää herkässä lukijassa hyvin voimakkaita reaktioita. Juuri nämä kuusi ensimmäistä kirjaa, Kallen lapsuuden kuvaus, tekivät vaikutuksen ihan fyysiselläkin tasolla. Kärsin Kallen kanssa metsätyömaiden pakkaset ja nälän. Eläydyin Päätalon maailmaan niin intensiivisesti, että jouduin nukkumaan pipo päässä ja hanskat käsissä, kun elimistöni kuvitteli viettävänsä yötä Kallen lailla kylmän savottakämpän lattialla.”
Kansan terapeutti
Kallesta puhutaan usein kansakunnan terapeuttina. Hän osoitti, että suoranaisesta köyhyydestä ja monin tavoin epäkelvosta miehestä oli mahdollista nousta Tampereen suurimmaksi veronmaksajaksi, kunniatohtoriksi ja professoriksi asti sitkeällä uskolla omaan tekemiseen ja päämäärän saavuttamiseen.
Uskon, että samanlaisia huonouden tuntoja ovat kantaneet tuhannet miehet pystymättä muotoilemaan niitä sanallisesti. Kalle pystyi vähän samalla tavalla kuin lavatansseissa Toivo Kärjen säveltämät Reino Helismaan sanat puhuvat hiljaisen miehen puolesta, kun omia sanoja tanssipartnerille ei löydy.
Iijoki-sarja on maailman pisin romaani. Virallisesti siinä on 26 osaa ja 17.000 sivua. Mukaan on kuitenkin laskettava vielä sarjaa edeltävä vankileirikuvaus Nälkämäki, unohdettu sotakirjallisuuden klassikko, jossa hän kertoo kahdesta vuodestaan Kannaksella sijainneen Siiranmäen vankileirin talousaliupseerina. Vangit olivat suomalaisia rikollisia ja rintamakarkureita, eivät poliittisia. Iijoki-sarjassa Kalle hyppää noiden vuosien yli Nälkämäkeen viittaamalla.
Viimeisessä kertomuskokoelmassaan Kannaksen lomajuna on vielä kolme Iijoki-sarjaa täydentävää kertomusta, joten oikeastaan maailman pisimmässä romaanissa on 27,5 osaa ja lähes 18.000 sivua.
Kun puhutaan työn kuvaamisesta suomalaisessa kirjallisuudessa, ei kukaan pääse lähellekään Kalle Päätaloa. Ei, puhutaan sitten työn tekemisen määrästä hänen kirjoissaan tai työn kuvaamisen havainnollisuudesta ja intensiteetistä.
Pätkätöissä
Elämänsä ensimmäisen 40 vuoden aikana hän ehti olla monessa työssä, joskus lähinnä ruokapalkalla, joita kaikkia kuvaa kirjoissaan; jätkänä vauraammissa taloissa potunkaivuussa ja heinänteossa, hevosen kanssa tietyömaalla maata ajamassa, monia keväitä uitoissa ja talvia savotoissa. Hän ehti olla myös apumiehenä rakennuksilla ennen kuin meni 20-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan.
Kalle oli pitkälle 1950-luvulle pätkätyöläinen. Sen ajan pätkätyöläisten ahdinkoa hän kuvaa esimerkiksi Kunnan jauhoissa, jossa nälkäiset miehet odottavat luponmakuussa uiton alkamista:
”Mulla on yksitoista lasta ja akka parasta aikaa tiinennä. Vanahin vasta rippikouluikänen ja sehi tytär. Mökille jäi vain muutamia leipiä vartaaseen eikä pölyvää jauhoja. Omat evväät ollu palajasta leipää”, puhuu muuankin mies.
Kertomuskokoelman Mustan Lumperin raito niminovellissa neljä miestä ja poikanen hoippuvat väsymyksestä pökiöinä eteenpäin. Eletään 1930-luvun pula-aikaa. Heidät on yllättäen tilitetty kesken uiton Sarakylässä ja nyt lähdetään pohjoiseen yrittämään Simojoen uittoon, jos vielä tienaisi jauhosäkin hinnan ennen heinäntekoa.
Livojoen uitossa on tehty 20-tuntisia työpäiviä. Mustan Lumperin johtama miesraito hoippuu eteenpäin, mies vuorollaan nukahtaa kävellessään, törmäillään puihin ja kaadutaan rähmälleen. Poikanen näkee kävellessään unta. Hän on koskessa ja kävelee siksakkia väistelläkseen veneitä.
Vähän ennen Simojokea vastaan tulee toinen miesraito. Heidätkin on yllättäen tilitetty kesken uiton ja he ovat matkalla Sarakylään samoin ajatuksin kuin Mustan Lumperin johtama joukkio.
Itse näen Iijoki-sarjan Väinö Linnan Pohjantähteen vertautuvana mestariteoksena. Se muistuttaa, miten monenlaisissa todellisuuksissa Suomessa elettiin viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Nuoressa Suomessa asui 1920-luvulla monta kansaa.
Ajatellaanpa Kjell Westön kuvausta vuodesta 1922 romaanissa Missä kuljimme kerran. Se oli vuosi, jolloin Päätalot ostivat Kallioniemen ja ryhtyivät rakentamaan sen rantaan yhden pikkuruisen huoneen ja pienen keittiön kokoista mökkiä. Riitu keitti rannassa puurot ja kahvit, kun Herkko, Hiltu-Jakki ja Lesken Kustu nostivat hirsikerran poikineen. Tärkeimmät ruokailuvälineet olivat lusikka ja tuppipuukko, johon jääneet rasvat kuivattiin savotoissa omiin hiuksiin.
Samaan aikaan Westön kirjassa parhaimpiinsa pukeutunut nuoriso kulki pitkin Esplanadia ravintola Opriksen Perhoslamppujen alle. Salissa odottivat mankeloidut ja silitetyt pöytäliinat, säihkyvät kristallilasit ja välkkyvät pöytähopeat. Neljä vuotta myöhemmin laiva toi Helsinkiin jazzin.
Näiden ääripäiden välissä oli Väinö Linnan Pentinkulma, jossa työväki keräili uudelleen itseään hävityn sisällissodan jälkeen. Vankileiriltä vapautuneet Akseli Koskela ja kommunisti Siukola totuttivat itseään metsätyöhön nuoruuden voimansa menettäneinä. Työväenliike nosti uudelleen päätään.
Taivalkoskella tukkilaisten 1920-luvun alun lakko oli ennen kokematon tapahtuma. Juntturoiminen puulaakin isoja herroja vastaan koettiin vahvalla lestadiolaisalueella maailmanlopun enteeksi. Etelä-Suomessa oli siinä ajassa jo tehty ja hävitty vallankumous.