Kalle Päätalo -tohtori Ritva Ylönen puhui Päätalopäivien lukijatapahtumassa lauantaina 5.7.2014 ja antoi puheensa tämän blogin julkaistavaksi, mistä suuret kiitokset.
Hyvät Päätalon lukijat ja ystävät!
Minulle on suuri ilo ja kunnia olla tänään puhumassa täällä, Päätalopäivien lukijatapahtumassa. Koen olevani omieni joukossa. Toimittaja Risto Lindstedt puhui täyttä asiaa, kun hän totesi Suomen Kuvalehteen tekemässään HÄN-jutussa, että minulla oli ollut vakavaksi luokiteltava, koti-ikävästä syntynyt kiintymyssuhde itseäni 26 vuotta vanhempaan mieheen, Kalle Päätaloon. Näin on. Tämä pitkäaikainen kiintymys- ja riippuvuussuhde on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että päädyin aikuisopiskelijaksi ja lopulta tekemään väitöskirjankin Iijoki-sarjan vastaanotosta ja vaikutuksesta. Harmittaa vain, etten Päätalon vielä eläessä tullut lähteneeksi Päätalopäiville häntä tapaamaan ja näkemään omiensa keskellä. Jouduin siis tukimuksessani tarkastelemaan tätä tapahtumaa kultti-ilmiönä ja fanittamisen paikkana pelkästään kirjallisten lähteiden perusteella.
Tervaksinen toteemini on saanut runsaasti huomiota niin akateemisen yhteisön, median kuin tavallisten lukijoidenkin keskuudessa. Hyvin se näkyy olevan esillä myös Kalle Päätalon facebook-sivustoilla. Kiitos siitä. Pääsyyksi saamaani huomioon koen sen, että Tervaksinen toteemi on ensimmäinen Päätaloa ja hänen tuotantoansa tarkasteleva väitöskirja, jota on jo kauan peräänkuulutettu ja odotettu, onhan viimeisen Iijoki-sarjan osan ilmestymisestä kulunut syksyllä jo 16 vuotta ja Päätalon kuolemastakin kohta neljätoista vuotta.
”Tervaksinen toteemi” nimenä symbolisoi ja ilmentää laajan lukijakunnan ja Päätalon sekä Iijoki-sarjan välisen yhteyden merkityksellisyyttä ja laatua. Tervaksen tuoksu oli Päätalolle tärkeä. Hän toi sen tuotannossaan esille monin tavoin. Tervaksisuus viittaa tuoksun muistojen kätköjä avaavan maagisen voiman lisäksi myös kestävyyteen ja pitkään ikään: tervaksinen on jo lähtökohtaisesti tehty kestämään ja säilymään useampien sukupolvien ajan.
Tutkimukseni aineistoina ovat olleet Iijoki-sarjan aikana ilmestyneet kritiikit ja Päätalolle tulleet lukijakirjeet sekä Päätalon ja sarjan ympärillä aikoinaan käyty laaja julkinen keskustelu. Tutkimukseni kannalta on ollut tärkeää, että olen saanut lähes kaiken tutkimusaineistoni professori Kalle Päätalon arkistosta. Päätös käyttää tätä materiaalia tutkimuksellisesti syntyi oikeastaan jo maaliskuussa 1998, kun luin uutisen arkiston päätymisestä Taivalkoskelle. Kiitän tässä yhteydessä myös Päätalo-instituuttia avusta ja joustavuudesta kaikissa tutkimusmateriaaliini liittyvissä asioissa.
Minua on tutkimukseni alusta alkaen kiinnostanut Iijoki-sarjan vastaanotossa näkynyt ristiriitaisuus: kriitikot suhtautuivat Päätaloon aluksi hyvinkin nuivasti, kun taas me tavalliset lukijat ahmimme hänen teoksiaan. Kysymyksiä vilisi mielessäni. Mistä ristiriita johtui? Millainen lukijakunta Päätalolla oli? Millaisia tarpeita hänen tuotantonsa tyydytti? Oletin eron johtuvan paitsi erilaisista rooleista ja motiiveista, myös lukemisen konteksteista.
Rajallisen ajan takia poimin nyt tutkimuksestani vain muutamia teidän lukijoiden kannalta keskeisiksi katsomiani kohtia.
Ensin muutamia ajatuksiani siitä, miten Päätalo päätyi kirjailijaksi, Iijoki-sarjan synnystä ja Koillismaa-sarjan merkityksestä sen syntyyn.
Iijoki-sarjassa kuvattu Kallen pyrkimys kirjailijaksi on erittäin päämäärätietoista. Mielikuvaa tukevat myös Päätalosta tehdyt haastattelut ja tv-dokumentit. Päätalo ei käyttänyt nimitystä kirjailijakutsumus, se tuntui hänestä liian imelältä sanalta. Hän painotti sitä, että pohjalahjakkuuden lisäksi kirjailijalta vaaditaan intohimoa ja sinnikkyyttä työtään kohtaan. Hän tähdensi moneen otteeseen, että ilman kauheaa, suorastaan karmeaa, lapsuuttaan hänestä tuskin olisi tullut kirjailijaa. Lapsuuden traumaansa hän käytti kirjailijana monin tavoin hyväksi.
Päätalo alisti elämänsä vaikeudet progressiivisesti kirjailijaksi kypsymiselle. Päätalolle kirjoittaminen oli moraalinen velvoite, tahdon asia.
Useammissa yhteyksissä Päätalo korosti Riitu-äitinsä merkitystä kirjailijaksi tulemiseensa. Hermanni-isän vastustus ja vähättely poikansa kirjallisia harrastuksia kohtaan kilpistyivät äidin tukeen. Isä rajoitti pelkällä olemassaolollaan kirjoittamista. Päätalo myönsikin, että vasta isän kuolema vuonna 1964 vapautti hänet kirjailijana. Riitu-äidin kasvatuskeinot, kurinpito, rehellisyyden ja syntien tunnustamisen vaatimus ja senjälkeiset anteeksipyynnöt, tekivät osaltaan Päätalosta ikuisen ripittäytyjän, erityisesti Iijoki-sarjassa. Totuuteen hän pyrki jopa sairaalloisuuteen asti, vaikka se oli hänelle joskus hyvinkin raskasta, mutta tässäkin asiassa hän oli tinkimätön. Lukijoihin se vetosi. Rehellisyys onkin yksi Iijoki-sarjan arvomaailman peruskivistä.
Päätalo myönsi, ettei hän ilman valmistumistaan rakennusmestariksi ja tottumustaan johtaa isojakin työmaita olisi ehkä koskaan uskaltautunut kirjoittamaan ensimmäistä romaaniaan. Uskoa omaan ilmaisukykyyn toi Väinö Linnan tapa käyttää Tuntemattomassa sotilaassaan ronskia ja karkeaakin puhekieltä sekä murretta.
Päätalon mukaan Iijoki-sarja on läpileikkaus hänen oman sukupolvensa elämästä 1920-luvulta 1960-luvulle saakka. Sarjassa kuvataan ruumiillisen työn tekijän kasvamista henkisen työn tekijäksi, kirjailijaksi. Sen keskeisiksi teemoiksi nousevat lapsena koettujen voimakkaiden kokemusten vaikutus koko elämään ja ponnistelu vaikeuksien kautta asetettuun tavoitteeseen. Näitä vaikeuksia ja elämän solmukohtia ovat muun muassa sopeutuminen kaupunkimaiseen ympäristöön, sodasta ja avioerosta selviytyminen sekä kirjailijaksi pääseminen. Kauhean ja traagisen vastapainoksi sarjassa on iloa ja onnistumisia lukijoiden kannalta riittävästi: se on huikea tuhkimotarina ja kehityskertomus.
Päätalo korosti sitä, että hän Iijoki-sarjaansa kirjoittaessaan oli tositapahtumien vanki. Se rajoitti hänen mielestään vääjäämättä sarjan taiteellisuutta. Ainoita keinoja olivat oikeastaan esittämistapaan liittyvät traagisuuden ja koomisuuden korostaminen, huumorin ja tilannekomiikan käyttö, pohjaton itseironia ja tapahtumien ja henkilöiden tärkeyden painottaminen muun muassa toiston keinoin. Päätalon mukaan sarjan vähänkin merkittävät tapahtumat ovat todellisuuspohjaisia, mutta replikointi kuvitteellista.
Tärkeäksi tavoitteekseen Päätalo koki tallentaa sarjan kirjoihin taivalkoskelainen rikas murre, joka oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kieli. Päätalo halusi myös näyttää, millä tavoin yhteiskunta vielä 30-luvulla suhtautui perheisiin, jotka eivät saaneet omin neuvoinensa irti edes niukinta jokapäiväistä leipäänsä. Vuonna 1984 Päätalo laajensi tavoitteitaan; hän halusi antaa Iijoki-sarjassa pienoiskuvan 1900-luvun Suomesta. Nämä tavoitteet hän mielestäni saavuttikin.
Totuutta Iijoki-sarjan Kalle Päätalon ja kirjailija Kalle Päätalon välisestä identtisyydestä on vaikea, ellei mahdotonta, määrittää. Suuri lukijakunta otti joka tapauksessa sarjan vastaan alusta saakka omaelämäkertana. Heille Iijoki-sarjan Kalle (Päätalo) merkitsi samaa kuin julkisuudessa esiintyvä kirjailija Kalle Päätalo.
Iijoki-sarjan alku osui sekä modernismin että poliittisuuden kukoistusaikaan. Kirjailijoilta ja kirjallisuudelta odotettiin 1970-luvulla ideologioihin sitoutumista, vallan kyseenalaistamista ja yhteiskuntakritiikkiä. Sarja ei sellaista tarjonnut, joten Päätalo joutui kritiikin hampaisiin. Lukijoita Päätalon yhteiskunnallinen neutraalius sen sijaan miellytti. 1980-luvulle tultaessa Päätalon sitoutumattomuutta alettiin tosin arvostaa kritiikeissäkin. Samoin kävi modernisteja ärsyttäneen Päätalon junnaavalta ja pikkutarkalta tuntuvan kerrontatekniikan osalta: Päätalon pidättäytyminen omimmalta tuntuvassa tyylissä ja muodossa koitui lopulta voitoksi. Tuttua ja turvallista maailmankuvaa edustava sarja vetosi ja tyydytti tavallisia lukijoita paremmin kuin vieraalta ja ahdistavalta tuntuva modernismi.
Iijoki-sarja on jättänyt lähes tyystin unohduksiin Kalle Päätalon aikaisemman tuotannon, muun muassa Koillismaa-sarjan, jota voi pitää alkusoittona Iijoki-sarjalle. Sarjat ovat rinnakkaisia sodanjälkeistä jälleenrakennusaikaa kuvaaviin teoksiin saakka. Ne ovat saman elämänkokemusmateriaalin pohjalta kirjoitettuja. Koillismaa-sarja antaa kuitenkin romantisoidumman ja kaunistellun kuvan asioista, joten se ei totuusarvoltaan ollut Päätaloa tyydyttävä. Päätalo sanoi tutkineensa Koillismaa-sarjan päähenkilön Kauko Sammalsuon, alter egonsa, fiktiivisen elämän kautta sitä mahdollisuutta, että hän olisi jäänyt pysyvästi asumaan kotiselkosiinsa. Kaukon ja Kallen fyysinen olemus ja luonteenpiirteetkin käyvät yksiin: molemmat ovat työteliäitä, rehellisiä, sulkeutuneita, helposti riehahtavia, ujoja ja arkoja. Kirjalliset harrastukset kompensoivat elämän ankeutta.
Päätalo koki voimansa ja mielikuvituksensa olleen ylimmillään Koillismaa-sarjaa kirjoittaessaan. Näin tosiaan on: sarjassa on luotu hienolla tavalla esimerkiksi mustasukkaisuuskohtauksissa draamaa ja jännitteitä, joita harvoin kirjallisuudessa tapaa. Nimenomaan Koillismaa-sarjaa pitäisi mielestäni tutkia tästä näkökulmasta. Päätalon mukaan Koillismaa-sarjassa näkyi vielä hänen puutteellisen ammattitaitonsa ja kokemattomuutensa jälki. Sarjan toteutustapa ei tyydyttänyt häntä. Niinpä Päätalo siis kirjoitti Iijoki-sarjan.
Koillismaa-sarjan myötä alkoi Päätalon nousu menestyskirjailijaksi. Kansa kääntyi helppolukuisten Päätalon kirjojen puoleen. Valintaa edesauttoi vielä se, että Väinö Linnalta ei enää ilmestynyt Täällä Pohjantähden alla -trilogian jälkeen uusia kirjoja. Tärkeää suosion kannalta oli Päätalon julkaisutahti: kirja joka vuosi ja sen myötä jatkuva näkyvyys kirjakaupoissa ja mainoksissa.
Suurten ikäluokkien muodostamaan suuren murroksen sukupolveen kuuluvista lukijoista suurin osa eli Koillismaa-sarjan ilmestymisaikaan 1960-luvun alussa asenteiden ja arvojen muodostumisen kannalta tärkeää nuoruusvaihetta. Mielikirjat ja niihin liittyvät myönteiset lukukokemuksethan ovat usein peräisin juuri nuoruuden ajoilta. Iijoki-sarjalla oli siis jo syntyessään valmiiksi Päätalon tuotantoon koukuttunut lukijakunta, kuten sarjan aikana tulleista lukijakirjeistäkin voi päätellä.
Päätalon kirjoissa on alusta alkaen ollut sellaisia aineksia, joita on havaittu monissa hyvin menestyneissä kirjoissa olevan: niissä kerrotaan tavallisten ihmisten elämästä, kirjoista löytyy jännittävyyttä, mutta myös huumoria. Teokset ovat helppolukuisia ja sivumääriltään laajoja. Kerronnan pääpaino suuntautui menneisyyteen.
Kuvaan seuraavaksi tutkimusaineistonani toimineita lukijakirjeitä.
Minulle tutkijana lukijakirjeet ovat ainutlaatuisia tutkimuskohteita. Päätalolle ne merkitsivät tärkeää palautetta, jopa tärkeämpää kuin kritiikit. Jokaisen lukijakirjeen ylälaitaan Päätalo kirjoitti vastauksensa päivämäärän ja kuvauksen vastauksen muodosta ja laajuudesta. Kirjailijan vastauksia lukijoilleen on arkistoitu vain muutama kappale.
Lukijakirjeiden keskeinen yhdistävä tekijä on Päätalon kirjojen, erityisesti Iijoki-sarjan, lukukokemuksen synnyttämä tarve tuoda ilmi kiitollisuus ja ihailu kirjailijaa kohtaan sekä samalla kuvata lukukokemusta vaikutuksineen. Kallen elämäntarina iloineen ja suruineen ja sen vertautuminen lukijan omaan elämään sai lukijat vastavuoroisesti kertomaan kirjeessään laveasti myös omasta elämästään.
Suurin osa kirjeistä on kirjoitettu kuin vanhalle ja läpikotaisin tutulle ystävälle; Päätalo oli teostensa myötä tullut lähes sukulaiseksi tai sukulaissieluksi. Vaikka Päätaloa tituuleerattiin kirjeen alussa kirjailijaksi, professoriksi tai mestariksi, kirjeen edetessä puhuttelu muuttui luontevasti pelkäksi Kalleksi.
Päätaloa ovat lukeneet sellaisetkin lukijat, jotka eivät juurikaan lukeneet kirjoja tai joiden lukeminen oli epäsäännöllistä. Myös muutamissa Päätalolle tulleissa kirjeissä on mainintoja joko oman tai lähiomaisen lukutottumuksen muuttumisesta Päätalon teoksiin tutustumisen jälkeen: aikaisemmin romaaneja vieroksunut henkilö muuttuikin innokkaaksi lukijaksi. Päätalo siis madalsi teoksillaan ainakin vanhemman sukupolven miesten kohdalla kynnystä lukea muutakin kuin lehtiä ja tietokirjallisuutta. 6
Lukijakirjeet vertautuvat Iijoki-sarjaan monessa mielessä. Ne kertaavat Suomen lähi- ja mikrohistoriaa. Niissäkin kuvataan usein pikkutarkasti arkipäivän tapahtumia omassa ja lähipiirin elämässä: sairauksia, ihmissuhteita, elämän iloja ja suruja. Kolmen vuosikymmenen aikana ehti tapahtua paljon niin yksityisen ihmisen elämässä kuin yhteiskunnassakin. Kuten Iijoki-sarjasta, myös lukijakirjeiden pirstaleisista kuvista rakentuu kokonaiskuva suomalaisen yhteiskunnan muutoksista 1920-luvulta aina 1990-luvulle saakka.
Tarkastelen seuraavaksi hiukan sarjan yhteiskunnallista merkitystä. Olen kirjoittanut aiheesta myös artikkelin.
Suuri muutto, maaseudun tyhjeneminen kaupunkeihin ja maan rajojen ulkopuolelle osui sarjan alkuun. Näen sarjan keskeisimmän yhteiskunnallisen merkityksen juontuvan tästä yhteiskuntaa ja yksilöitä ravistelleesta ilmiöstä. Sadattuhannet ihmiset joutuivat juuriltaan keskelle urbaania elämänmuotoa, joka oli heille sisäistämätön ja siksi vieras. Päätalo loi omia sopeutumisvaikeuksia kuvatessaan lukijoilleen keinoja heidän vastaaviin ongelmiinsa. Sarja toimi kotouttajana. Se oli terapeuttinen päänsisäinen pikavisiitti juurille, mitä tuotiin varsinkin 1970-luvun kritiikeissä esille negatiivisesti arvottaen. Kriitikoiden mieli tosin muuttui ajan kuluessa: sarjan merkitys suuren muuton riepottamille lukijoille alettiin nähdä ansiona.
Päätalo tuo Iijoki-sarjassaan esille koko inhimillisen elämän kirjon. Sen tapahtumat seurauksineen näyttävät nykyaikaan päivitettyinäkin yhä ajankohtaisilta: syrjintä, syrjäytyminen, koulukiusaaminen, köyhyys ja siitä johtuvan häpeä itsetunto-ongelmineen, riittämätön toimeentulotuki ja työttömyysturva, olematon sosiaaliverkosto, yksinhuoltajaäidin paineet, pelko lasten huostaanotoista, lama-ajan seuraukset, sota-ajan seuraukset, irrallisten seksisuhteiden ja sukupuolitautien aiheuttamat syyllisyys ja häpeä, työn- ja asunnonsaantivaikeudet, kulttuuriset sopeutumisongelmat, mielenterveyden avohoidon ongelmat, mustasukkaisuus, avioliitto- ja erokriisit, vakavien sairauksien syyt ja seuraukset, työpaikkakiusaaminen, lomauttaminen, potkut työstä… Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Jo tämä lista riittää vakuuttamaan, että Iijoki-sarjasta löytyi monia merkityksiä, vertaistukea elämänkriiseihin ja ongelmiin ikään, sukupuoleen, asuinpaikkaan ja jopa koulutukseen katsomatta. Juuri tämä teki sarjasta merkityksellisen. Voiko kirjallisuudelta enempää odottaa?
Peräänkuulutankin tässä yhteydessä Päätalosta ja hänen tuotannostaan käytävän keskustelun siirtämistä enemmän nykyaikaan. Uskon, että uusia lukijasukupolvia kiinnostaisi enemmän se, miten Iijoki-sarja voisi olla merkityksellinen ja auttaa heitä nykyhetken jokapäiväisissä ongelmissa. Sarjan uusi tuleminen ei onnistu muuten kuin puhumalla sen sisällöstä edellä luettelemillani nykytermeillä. Vaikka samastumiskokemuksen olosuhteet ovat nuoremmilla sukupolvilla täysin toisenlaiset kuin Päätalon Iijoki-sarjassa kertomat, ovat ne kuitenkin henkisellä tasolla vastaavat.
Jokamiesmäisyyttä ja yleisinhimillisyyttä edustava Iijoki-sarjan Kalle on iätön ja historiallisesta ajasta riippumaton. Sarjassa olevat tapahtumat ja henkilöt vetoavat eri sukupolven lukijoihin samoin tunnoin mutta erilaisin muistikuvin. Ne ovat yhtä todellisia ja ajankohtaisia nyt kuin sarjan tapahtuma- tai ilmestymisaikana. Päätalon kuvaamat tapahtumat, ihmismielen liikkeet ja tunnot ovat niin yleisiä ja ajasta sekä kontekstista riippumattomia, yleisinhimillisiä, että niihin voi taustasta riippumatta kuka tahansa samastua. Vaikka Iijoki-sarjassa kerrotaan yksilön, Kallen, elämästä, se on samalla hyvin tyypillinen keskivertosuomalaisen tarina, jolloin se antaa lukijalle peilikuvan tavoin tietoa myös tämän omasta itsestä.
Päätalon Kalle itse oli selviytyjä, joka projisoi eriarvoisuuden ja alemmuuden tunteensa sekä vihan, katkeruuden ja koston ajatuksensa yhteiskuntaa rakentavalla ja sitä hyödyttävällä tavalla: elämän hyvä ja paha kanavoituivat yltiöpäiseen, ylimitoitettuun ja loputtomaan työllä näyttämiseen. Se toimi edistysuskon mallina myös lukijoille: Kalle on selviytynyt ja onnistunut, miksi en siis minäkin? Tälle asenteelle olisi käyttöä nykyäänkin.
Päätalon rooli miehisen häpeän tulkkina antoi miespuolisille lukijoillekin mahdollisuuden avoimuuteen hyvin henkilökohtaisissa asioissa. Päätalon teosten kompleksiset naissuhteet löysivät lukijakirjeiden perusteella vastakaikua. Naisiin kohdistuvat ristiriitaiset tunteet, kuten fyysinen haluttavuus, ihanteelliset odotukset, alemmuudentunteet ja sairaalloisiksi kasvavat mustasukkaiset epäilykset, näyttävät tehneen Kallesta antinaissankarin, johon vastaavien kokemusten kourissa kamppailleiden oli helppoa samastua. Kalle koettiin epätäydellisenä sankarina. Hän joutui alinomaan ahdinkoon, koki pettymyksiä ja suoranaisia kärsimyksiäkin, joista lukijat joko järkyttyivät tai kokivat ne koomisina, koska Päätalo lievitti usein vaikeita asioita huumorilla.
Huumori elävöitti ja vaimensi kuvatun elämän karuutta ja ankaruutta. Päätalon hidas ja perusteellinen kerrontatapa toistoineen antoi tilaa identifioitumiseen ja mahdollisti jopa mielikuvan tulemisesta osaksi kertomusta. Perusteellisuus nähtiin ansioksi myös silloin, kun sarjaa arvotettiin lähi- ja mikrohistorian sekä kansantapojen tallentajana. Vastakohtana kritiikille, joka kuulutti tyylin, muodon ja sisällönkin uudistamista, kirjeissä vaadittiin Päätaloa pysyttäytymään entisessä tyylissään.
Kuta syvemmälle ihmisen ”pohjamutiin” henkilökohtaisista kokemuksista ja tunteista kertovat tekstit menevät, sitä jaettavampia ne ovat.
Sarjan laajana pysyvän levikin ja suosion kannalta merkityksellistä oli, että sen ilmestymisajan suomalaisina perusihanteina säilyivät päätalomaiset arvot: totuudellisuus, rehellisyys, ahkeruus, yritteliäisyys, toisten auttaminen ja työn arvostaminen. Suuren lukijakunnan kanssa yhteinen arvopohja oli siis koko ajan olemassa, mikä toimi tietynlaisena takeena lukijakunnan pysyvyydelle.
Kallioniemestä muodostui monelle lukijalle Iijoki-sarjan kuluessa symbolinen koti. Sarja vertautui kotoa saatuun, odotettuun ja kotipuolen kuulumisia runsaasti sisältävään kirjeeseen. Vuosittaiset vierailut sinne olivat yhtä tärkeitä kuin paluut omaan kotimökkiin. Kallioniemi toimi Iijoki-sarjassa ikonina muistuttaessaan viittaamaansa kohdetta, lukijan omaa todellista kotia tai mielikuvaa siitä.
Myös Iijoki-sarjan sivuhenkilöt olivat lukijoille tärkeitä. Iijoki-sarjan omaelämäkerrallisuuden vuoksi sarjan henkilöt on kuvattu kronologisesti etenevän toiminnan kautta. Lukija joutuu muodostamaan käsityksen sivuhenkilöiden luonteesta ja persoonallisuudesta lähes kokonaan näiden toiminnan ja repliikkien perusteella.
Sivuhenkilöt ovat vahvasti kiinni ulkoisessa todellisuudessa ja taustoissaan. Henkilöiden nouseminen yksilöinä mielenkiinnon kohteiksi näyttää toimineen lukijakirjeiden mukaan hyvin: tuhatpäinen sivuhenkilövalikoima tarjosi lukijalle paitsi samastumiskohteen myös vertailukohdan kaikenlaisiin ihmissuhteisiin.
1990-luvulle tultaessa osaa sarjan sivuhenkilöistä voi jo pitää julkisuuden henkilöinä. Lukijat olivat nähneet heistä otettuja kuvia kirjoissa ja lehtiartikkeleissa ja tavanneetkin heitä Taivalkoskella vieraillessaan.
Sivuhenkilöidenkin kuolemia surtiin ja heidän haudallaan käytiin Taivalkoskella vierailtaessa. Käynteihin liittyi voimakkaita tunteita, jotka vahvistivat yhteisöllisyyden tuntua. Mielestäni on hyvä asia, että Päätalosanomissa ja monissa Iijoki-sarjan ympärille syntyneissä kirjoissa on taustoitettu ja syvennetty näiden sivuhenkilöiden elämäntarinoita.
Palaan vielä lukija- ja kriitikkovastaanoton erilaisuuteen. Suurin ero ja ristiriita kriitikoiden ja lukijoiden välillä syntyi lajitulkinnoissa: lukijat lukivat sarjaa koko ajan omaelämäkertana ja kokivat Päätalon ja sarjan Kallen yhtenä ja samana henkilönä. He halusivat lukea sarjaa tosielämän kertomuksena; fiktiivisyyttä he eivät kaivanneet. Kriitikoiden odotukset kohdistuivat aluksi sarjan taiteelliseen antiin; he etsivät siitä romaanin piirteitä. Argumentointia sarjan hyvyydestä tai huonoudesta oli vaikea tehdä, kun lajissa ei löytynyt vertailukohtaa.
Kun sarja ei täyttänyt kriitikoiden odotuksia, syntyi ristiriita, jonka seurauksena oli hylkääminen, vaikeneminen, ärtyminen tai turhautuminen. Alusta alkaen oli myös kriitikoita, joiden odotukset sarja täytti. Ajan kuluessa epäilijöistäkin moni päätyi ymmärtäjäksi. Päätalosta ja Iijoki-sarjasta oli tullut brändi, jota taktisistakaan syistä ei haluttu ja voitu sivuuttaa.
Kritiikkien painopisteen siirtyessä taiteellisuuden etsinnästä pragmaattisiin tekijöihin ja ulkokirjallisiin ansioihin ristiriita lukijoiden ja kriitikoiden välillä pieneni. Päätalon erityislaadun havaitseminen ja hyväksyminen synnytti oman normiston ja odotustason, joka lähensi ja yhdisti kriitikoita ja tavallisia lukijoita.
Tutkimukseni jättää avoimeksi sarjan tulevaisuuden. Jäikö ja jääkö Iijoki-sarja Päätalo-ilmiöineen suomalaisen kirjallisuuden pölhökannoksi? Vai kuuluuko Päätalo niihin harvoihin ja valittuihin, jotka ovat lunastaneet paikkansa kansakunnan sydämessä ja sielussa?
Moni sarjan uskollinen lukija tuntee oletettavasti yhäkin syksyn kirja-annista puuttuvan jotakin ilman Päätalon ”tiiliskiveä”. Iijoki-sarjan massiivinen vyörytys jätti jälkeensä meitä ”riippuvaisia”; sarjan jättämää tyhjiötä on vaikea täyttää. Olen itse täyttänyt sitä väitöskirjaa tekemällä. Onnistuuko Gummerus lanseeraamaan uusintapainosten myötä Iijoki-sarjan uudelleen? Se jää nähtäväksi. Toivotan hankkeelle onnea.
Tämänvuotisilla Päätalopäivillä on teemana Päätalon suhde musiikkiin. Hieno teema, onhan Päätalo osannut teoksissaan käyttää itselleen merkittäviä lauluja ja iskelmiä taiteellisina tehokeinoina: tunnetilojen ja tunnelmien luojina ja taustoittajina. Minuun lähtemättömän vaikutuksen on tehnyt Päätalon Pyynikin rinteessä -teoksessaan kuvaama ”Carmen Sylva”-iskelmän jääminen hänelle korvamadoksi heti hänen saatuaan tiedon veljensä Mannen murhasta 1940-luvun lopulla. Hän oli juuri silloin aloittanut rakennusmestarin opinnot ja joutui kesken kaiken lähtemään vanhempiensa tueksi Taivalkoskelle. Korvamatohan tarkoittaa musiikkikappaletta, joka toistuu mielessä pakonomaisesti, vastoin tahtoa. ”Humeetissa” soiva ”Carmen Sylva” ajoi hänet hulluuden partaalle. Sinänsä kauniit ja puhuttelevat sanat raastoivat loputtomasti toistuessaan hermoja: ”Kun yö maille saapuu, tyyni rauhainen,/ se rintani kuumeisen rauhoittaa,/ taas mieleeni palaa, sarjat muistojen/ ja nuoruuteni vuodet, kultaisen hohteen saa…” Minun on ollut helppoa myötäelää Kallen kokemusta, sillä itselläni oli vastaava kokemus neljä vuotta sitten, kun tyttäreni kuoleman jälkeen päähäni jäi soimaan laulu ”Kahden maan kansalainen” ihan kuin Kallella ”Carmen Sylva”.
Tamperelaisen Mauno Kuusiston ”Elämä on lauluni”-iskelmä vuodelta 1971 kuului myös Kalle Päätalon lempikappaleisiin. Oletan sanojen olleen hänelle hyvinkin merkityksellisiä: ”Käyn tietäin laulaen kuin säveltä kuunnellen/ ja kaikki ne luulee mun ystäväin/ on maailma auki nyt mun edessäin./ Mä toisille laulan ja itsellein vain/ sävel kuumana soi rinnassain.” Miksi nämä iskelmät puhuttelivat ja tekivät syvän vaikutuksen Päätaloon? Siinä jälleen yksi haastava tutkimuskohde.
Kun ”Elämä on lauluni” iskelmää You Tubessa kuuntelee, ruudulle tulee lopuksi lause: ”Elämä loppui, laulu jäi”. Päätän esitykseni sovittamalla lauseen Kalle Päätaloon: hänenkin elämänsä loppui, mutta monimerkityksellinen tuotanto jäi elämään. Paljon koskettavaa luettavaa ja sisältöä niin meille kuin tulevillekin sukupolville.
Kiitos ja hyvää kesää teille kaikille!