1960-luvun lopulla Kalle Päätalolla oli käsissään ainekset romaaniin, joka saisi pysyvän klassikon aseman ajan yhteiskunnallisen murroksen kuvaajana. Maaseudun autioituminen ja Ruotsiin muutto, suurtyöttömyys, radikalismi, televisio ja keskioluen vapautuminen. Kaikesta tästä Kallella oli sanottavaa, asiantuntemusta sekä riittävä herkkyys kuvata ajan rientoa sen jalkoihin jäävän maaseudun pienviljelijän näkökulmasta.
Hyvä romaani vuonna 1969 ilmestyneestä Mustan lumen talvesta tulikin, mutta myös menetetty mahdollisuus vielä paljon parempaan. Kalle sortuu helmasyntiinsä. Dialogivetoiset kohtaukset seuraavat toisiaan uuvuttavan pitkinä.
Taas kerran ihmetyttää, millä tavalla kustantaja oikein toimitti hänen romaaninsa, kun tällainen amatöörikin näkee tiivistämisen tarpeen ja paikat.
Koillismaa-sarja vielä kerran
Mustan lumen talvi oli paluu Koillismaa-sarjaan neljän vuoden tauon jälkeen. Siinä välissä hän oli jo ehtinyt nousta yhdeksi Suomen suosituimmaksi kirjailijaksi.
Sarjan edellisestä romaanista hypätään suoraan 20 vuotta eteenpäin. Se navetta, jonka tiiliä Kauko Sammalsuo Myrskyn jälkeen -romaanissa leipoi käsipelillä on rapistunut ja nyt siirretään karjaa uuteen komeaan kivinavettaan. Kauko itse on moninkertainen kunnanvaltuutettu, suuren lapsijoukon isä ja sydänsairas mies, joka vierailee silloin tällöin kirkonkylän pankkineidin luona ja on päässyt mustasukkaisuudestaan Elma-vaimoaan kohtaan. Naislukijoilla saattaisi olla jotain huomautettavaa kaiken ymmärtävästä Elmasta.
Mustan lumen talvi on Päätalo-ilmiönä mielenkiintoinen, vetihän hän kerrankin yhteen asioita yleisemmältä kantilta eikä vain yhden miehen historiana. Kunpa se vain olisi toimitettu paremmin. Silloin kyseessä olisi eräänlainen neljäs osa Pohjantähti-trilogiaan.
Ymmärtävästi partaradikaaleista
On helppo uskoa, että Kallen luonteella varustetulla sotaveteraanilla on ollut paljon mielen päällä, kun pitkätukat ja partaradikaalit ilmestyivät televisioon jyräämään hänen sukupolvensa arvoja.
Romaanillaan Kallekin ”osallistui” ja teki sen kypsällä tavalla. Hän ilmaisi, mistä oli eri mieltä, mutta ei julistanut omaa näkemystään ainoaksi oikeaksi.
Kalle kirjoittaa kuuluneensa siihen sukupolveen, jonka on pitänyt tehdä työtä eikä vaan puhua ja ruotia epäkohtia. Vaikkei hyväksy kaikkia radio- ja tv-radikaalien näkemyksiä, hän ymmärtää niitä ja pitää niitä parempina kuin oman nuoruutensa ”Suomi suureksi” -radikaaleja.
Aika pistämättömästi hän toteaa, että nyt merkkipäivien ansioluetteloista unohtuvat jäsenyydet Suojeluskunnassa ja Akateemisessa Karjala-Seurassa ja pohtii, unohtuvatko nykyisiltä (siis 1960-luvun) radikaaleilta ikäihmisinä omat jäsenyytensä. No, ainakaan omaa taistolaisuuttaan harva haluaa mainostaa 60-vuotishaastattelussaan.
Vuonna 1971 aloittamansa Iijoki-sarjan yhtenä tarkoituksena Kallella oli osoittaa aikansa tyytymättömille, miten paljon asiat ovat hänen nuoruudestaan parantuneet. Sitä sanomaa hän levittää jo vuonna 1969 ilmestyneessä Mustan lumen talvessa. Vanha emäntä Maija Sammalsuo huokaisee oman vanhuutensa olevan liiankin hyvä, mutta nykyisille ihmisille ei mikään riitä.
Jälleenrakennuksen mittakaava
Erinomaisella tavalla Kalle vetää yhteen myös jälleenrakentajapolven saavutukset Pohjois-Suomessa. Nämä kaukosammalsuot rakensivat hävitetyt alueet uudelleen ja maksoivat sotakorvaukset, mutta ei siinä kaikki:
”Sen vajaan neljän vuosikymmenen aikana, jonka hän oli nahunnut työn laidassa, olivat harmaat, vinonurkkaiset mökit vaihtuneet uudenaikaisiksi maaliseinäisiksi taloiksi. Kaukon lapsuuden aikaiset, suoheinillä tippuneet ja pitkäkarvaiset lehmänmassit olivat hävinneet olemattomiin. Nykyisissä navetoissa seisoi isonkokoisia, korkearasvaista maitoa purkavia nupo- tai kampipäälehmiä. Sen sukupolven parhaan miehuuden aikana, johon Kauko samoin kuin Elma kuului, oli Pohjois-Suomessa siirrytty myös ruokatalouden puolella nälästä yltäkylläisyyteen. Ja kuitenkin tähän väliin mahtui kahden sodan tuoma hävitys.”
Tätä taustaa vasten tuntuu entistäkin käsittämättömämmältä se, että selkosen nuoret joutuvat lähtemään Ruotsiin työn ja toimeentulon perässä, myös Kauko Sammalsuon vanhin poika. Näinkö tässä loppujen lopuksi kävi.
Kansan mielialoja havainnoimassa
Mustan lumen talvessa Kalle myös kehittää Iijoki-sarjassa usein käyttämänsä keinon kuvata selkosen yleisiä mielialoja. Näin esimerkiksi silloin, kun puheena on rahapula karjan ruokkimisessa kevään aikana:
”Kun konnunnuusaan ajautumisen syitä puitiin, sanoivat ne isännistä, joiden nimi on kirjoitettuna jumalan lasten kirjoihin: Liijan ison karjan kansahan sitä tuli talavelle lähetyksi, kun Luoja näki hyväksi venyttää tuon lumen aijan näin pitkäksi. Taas semmoinen isäntä, joka ei välittänyt sielunsa autuudesta puolusteli konnunnuusaansa: Eihän sitä nyt arvannu ite perkelekkää että näin loputtoman talaven tekkee! Saatana kun paiskasi pysyvän lumen rehtiä kuukautta tavallista aikasemmin, eikä helevetti vieköön kevään tulosta ole harmainta aavistustakaa.”
Mustan lumen talvessa sarjan aiemmissa osissa näkyvästi esiintyneet Sääskilammit ja Kosti Mäkinen, Tampereen poika, ovat nyt taka-alalla. Sen sijaan Olkivaaran Nestori rementää sydämensä kyllyydestä ja hänestä Kalle on nyt luonut täydellisen nappiin osuneen humoristisen hahmon. Nestorissa on noin 70 prosenttia Hiltu-Jakkia ja 30 prosenttia Kummun Kallea.
Romaanissa on siis valtavasti hyvää ainesta, joka kuitenkin hukkuu tuon tuosta pitkäpiimäisten jaksojen alle. Miksi ihmeessä tämän annettiin ilmestyä 564-sivuisena mammuttina? Silti se on mielestäni sarjan paras yhdessä avausosa Koillismaan kanssa ja kokonaisuushan on paitsi hyvää harjoitusta tulevaa mestariteosta silmällä pitäen, myös rikas yhden kansanosan kuvaus sellaisenaan.
Kallen ensimmäisestä romaanista oli tässä vaiheessa 11 vuotta. Kirjoittajana hän kehittyi harppauksin. Jäljellä oli enää yksi romaani ennen neljännesvuosisadan mittaista urakkaa.
Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi. 564 sivua, Gummerus 1969.