Jos olisi tilaisuus, niin juuri nyt kysyisin Kallelta, että mitä ihmettä ajattelit kirjoittaessasi Höylin miehen syksyn.
Kallella oli takana häikäisevä 1960-luvun putki. Jos minä olen väärässä ja Viimeinen savotta on mestariteos, niin 1960-luvun neljä viimeistä romaania olivat keskenään erilaisia, mutta kaikki huipputöitä. Sitten tulee 1970-luvun avaus Höylin miehen syksy, joka on hämmentävän huono.
Rahojaan köyhille jakavassa miehessä oli ilmeisesti todellisuuspohjaakin Herkon savotta-ajoilta. Tämä ojankaivuuseen ihastunut Mikko Puurto on silti hirmuisessa naiiviudessaan niin yliammuttu hahmo, että tarina kaatuu oikeastaan jo lähtötelineissä. Omatekoisen filosofiansa mukaan Puurto uskoo, että nyt eletään maapallon etsikkoaikaa ja jokaisen autettava kanssaveljeään. Tähän asti kansoja on yritetty lähentää toisiinsa massamuokkauksella.
Mikko Puurto lähtee pohjoiseen ja pestautuu Astuja-Askanmaaksi kutsutulle miehelle kaivamaan ojia. Samalla hän laittaa sanan kiertämään, että on valmis auttamaan rahallisesti puutteessa eläviä.
Senhän arvaa, että korpitaipaleen takaa saapuu tarvitsijoita Mikon kämpälle. Mies joutuu hyväksikäytetyksi, mutta onpa hyväksikäyttäjilläkin on omat hyväksikäyttäjänsä.
Liikaa sivupolkuja
Ehkä tässä olisi ollut aineksia novelliin, mutta Kalle eksyy todella pitkiksi ajoiksi Mikko Puurron filosofointiin. Niin äärimmäinen Kalle-fani en ole, että olisin jaksanut lukea kaiken. Tarpeeksi kuitenkin, että tiedän mistä puhun.
Toinen sivupolku on köyhän Tupalan suurperheen elämä – ”tuulella käyvän” Joonan pökkelöinnit ja Allin lihallisuus. Olisi niissä pointtinsa, jos Kalle ei jaarittelisi ihan hirveästi.
Tässä kohtaa tuli mieleen, että vaikuttikohan Timo K. Mukan naturalismi romaaniin.
Odotin, että tarinaan tulisi repäisevä käänne, kun Mikko Puurto saa tietää olevansa pahan kerran höynäytetty. Sitä ei tule, vaan vielä epäuskottavampi episodi, jossa kaupunkilaisnuoret yrittävät ryöstää hänen ”miljooniaan”.
Onko Mikko Puurto Kalle itse?
En ymmärrä yhtään, mitä Kalle tällä romaanilla tavoitteli, mutta minulla on teoria, miksi hän sen kirjoitti. Voisi ajatella, että vuoden 1967 Nälkämäkeä kirjoittaessa hänen mieleensä tulvahtivat muistot omasta pyöreäpäisyydestään Siiranmäen vankileirillä. Kallehan joutui hyväuskoisuuttaan vähän samanlaisten höynäytysten kohteeksi, ”piiripäälliköksikin”, jatkosodan aikana. Teoriani mukaan Mikko Puurto on itse asiassa Kalle Päätalon omakuva nykyaikaan siirrettynä. Näin hän ruoskii itseään niin kuin hänen yhdeksi tavaramerkikseen tuli seuraavana vuonna alkaneessa Iijoki-sarjassa.
Se tunnustus Höylin miehen syksystä on annettava, että Kalle oli aikamoinen kokeilija eikä yhtään niin yksvakaa kertoja kuin pelkän Iijoki-sarjan perusteella luulin.
Kalle Päätalo: Höylin miehen syksy. 532 sivua, Gummerus 1970.