Pohjalta ponnistaen on kerronnan raskasta sarjaa jopa Kalle Päätalon mittapuulla.
Sanonta on tahallisen monimerkityksinen.
Romaani on todella vaikuttava kuvaus sodan käyneen miehen sopeutumisvaikeuksista siviilielämään, toivottomalta tuntuvasta kuilusta unelmien ja todellisuuden välillä sekä vimmasta päästä nopeasti elämässä eteenpäin viiden hukkaan menneen vuoden jälkeen.
Samalla Kalle ajaa itsensä niin piippuun, että raskasta luettavaahan se on.
En tiedä, minkä verran Kalle seurasi elokuvaa ja olivatko amerikkalaiset Vietnam-veteraaneista kertovat 1970-luvun lopun elokuvat hänelle tuttuja. Niissä on joka tapauksessa paljon samaa kuin vuonna 1983 ilmestyneessä Pohjalta ponnistaen -romaanissa sitä myöten, ettei veteraaneja otettukaan hurraata huutaen vastaan. Politiikasta melko tietämätön Kallekin törmää uuteen ilmapiiriin, jossa Suomen entisiä johtajia pidetään rikollisina ja vanhan tasavallan mahtijärjestöt on lakkautettu. Kalle on koko ajan kuvannut lottia lämmöllä ja kiitollisuudella. Nyt Lotta-Svärd -järjestö – johon vanhin sisar Marttakin kuului – on lakkautettujen joukossa.
Menetetyn ajan perässä
Romaanin alkaessa Kalle on 25-vuotias mies, joka tajuaa tuskallisen selvästi, ettei ole koskaan elänyt nuoruutta. Unelmista on toteutunut kaunis vaimo ja uusi elämä Tampereen liepeillä, mutta ammattia ei ole eikä kirjoittamisharrastuskaan ole sodan aikana käytännössä edennyt.
Kalle ryhtyy kuromaan menetettyä aikaa kiinni kiihkoisaan tyyliinsä. Hän tekee kahta työtä, hakkaa Messukylän kunnalle halkoja ja osuuskaupalle klapeja. Työltä rauhoitettua aikaa ovat vain yöt ja sunnuntait kirkonmenojen aikaan.
Samalla Kalle alkaa opiskelun työväenopiston kursseilla ja jykertää iltaisin rakkauskertomuksiaan oululaisiin lukemistoihin.
Elämää vaikeuttaa kaikkinainen puute. Kallen selässä olevat sotahaavat hiertyvät mottimetsässä joka päivä. Asia olisi ratkaistu venyvillä henkseleillä, mutta edes sellaisia ei Suomesta saa talvella 1944-45.
Lasihelmi vannehtii pään sisällä
Hermoja rassaavat kovan yrittämisen ja koti-ikävän lisäksi joka kolmas viikko vuokralaiselle osuva käyttövesien pumppausvuoro huonosti vettä antavalla pumpulla, vuokraisäntä Kuusisen Ukin mahtailu sekä epämääräinen mustasukkaisuus Lainan menneisyydelle.
Kallen lapsuuden pilasi isä-Herkon mustasukkaisuus ja mielisairaus. Nyt Kallen päässä soi tauotta ajan suosikki-iskelmä Lasihelmi (… sä olit helmi, mutta lasihelmi vain…). Päässä vannehtii niin, ettei nukkumisesta tule mitään.
On Kallen vuoro kokea Päätalon miesten tauti, mutta vielä astetta pahempana. Tuskassaan hän yrittää itsemurhaa ja joutuu Hatanpään mielisairaalaan ihan niin kun Herkko Oulun piirille runsasta vuosikymmentä aiemmin. Pois hän pääsee vain Lainan takuita vastaan ja on tavallaan vaimonsa ”armoilla” siitä lähtien vapaudessa.
Arvet eivät umpeudu
On raskasta luettavaa, miten sodan jälkeisessä tilanteessa Kallen mieleen palaavat myös lapsena koetut nöyryytykset isän sairauden aikana. Niistä pahimpina epäonnistumiset lauluseurojen jälkeisissä pariutumisriiteissä.
”… sain niissä kaplakoissa syvimmät ja hitaimmin arpeutuvat haavat sisälleni. Ne haavat ovat kiusanneet minua läpi elämäni eivätkä parane niin kauan kuin huoku pysyttelee ruumiissani. Seurailtojen nuorukais- ja tyttöparvissa minut nöyryytettiin syvemmin kuin koskaan on nöyryytetty”, Kalle kirjoittaa 50 vuotta noiden kokemusten jälkeen.
Kohti uutta ammattia
Romaanin 700 sivun pituus on tällä kertaa hyvin perusteltu, jotta Kalle ei jätä lukijaa näihin tunnelmiin.
Pian mielisairaalan jälkeen hänen elämässään nytkähtää uusi vaihde päälle. Kalle pääsee sekamieheksi rakennusliike Pilvinen & Kurun työmaalle Messukylän aseman lähelle. Talvella 1945 alkaa ura rakentajana, jonka Kalle päättää vasta 1960-luvun alussa jättäytyessään vapaaksi kirjailijaksi.
Heti ensimmäisellä työmaalla Kalle saa opastajikseen rakennusmestari Ähvä Metsäsen ja kirvesmiesporukan nokkamiehen Rousto-Ville Lahtisen, jolla on suuri merkitys hänen myöhemmille vaiheilleen. Rousto-Ville aluksi ärähtelee lautapojalle, mutta sanoo myöhemmin sen olevan vanhan miehen oveluutta: ärsyttää poikaa ottamaan asioista selvää.
Juuri Villen matkassa Kalle pääsee nopeasti sekamiehestä kirvesmiehen oppiin.
He tapasivat Pohjolassa
On kevät ja Kalle kokee henkisen helpotuksen. Hän ymmärtää, että työskentely yksin metsässä vieraalla paikkakunnalla oli henkisesti liikaa. Rakennustyöläisen urakaan ei ala vailla vastuksia, mutta ympärillä on alusta alkaen mukavia työkavereita ja hän alkaa taas hankkia mainetta kovana työmiehenä. Jopa liian kovana. Muiden täytyy muistuttaa, että nyt ollaan tunti- eikä urakkatöissä ja korviketunneilla ei tehdä töitä.
Maalis-huhtikuun vaihteessa 1945 päivä paistaa Kallelle myös kirjoittajana. Sirpale-lehti julkaisee K.P. Mäkelän, Kallen, kertomuksen He tapasivat Pohjolassa.
”Siinä oli nyt painettuna ensimmäinen varsinainen kertomukseni!”
Iloa ei himmennä edes odotettua pienempi palkkio, 150 markkaa. Se on kuitenkin sama kuin yhdeksän tunnin palkka rakennustyömaalla.
Kalle Päätalo: Pohjalta ponnistaen. Gummerus 1983, 704 sivua.
Selkosen sanontoja
Miten valitaan kirveistä se kovateräisin? ”Kirveisiin pittää puhaltaa mahollisimman yhtä aikaa ja niin, että jokkaisen lappeeseen levijää huuruläimäre. Se kirves, mistä kuivaa huuru ensimäisenä, on kovin”, Kalle selvittää Lepokorven mammalle.
Rakennustyömaiden sanontoja
Päätalo taitaa olla vaikka kuinka monitaitoinen mies. Niin monitaitoinen mies, että pystyy tekemään vaikka ihmisen toisen sisälle. => Ähvä Metsänen Kallelle.
Tiedätkö, muistatko
Vastaus: Herkko mieltyi Lainaan, koska tämä ei ryppäydy uimassa.
Kysymys: ”Ovesta ontui kamariin suuri miehenkarhu. Silmäni olivat varmaan kuin pakojäniksellä ja luultavasti vilkaisin selkäni takaa kamarimme ainoaa akkunaa. Kun mies siirtyi kamarin puolelle, minulle valkeni myös, mitä kopsahtelua oli kuulunut rappusyöksystä: suuri mies ontui niin pahoin, että joutui pönkäämään jalkansa vaihtamista kävelykeppiin.” Kuka astui sisään?
Elämän varsitiellä
Sivu 8234 . Perjantai 16.3. 1945 Kallen ensimmäinen työpäivä rakennustyömaalla.