Loimujen aikaan on yllättävän valoisa romaani, kun ottaa huomioon, että se päättyy talvisotaan, kallioniemeläisten evakkoon ja Päätalon Kallen itsensä lähtöön kohti asepalvelusta Korialla.
Se päättää myös Iijoki-sarjan sisällä olevan kuuden kirjan kokonaisuuden Kallen lapsuudesta ja nuoruudesta Jokijärvellä ja Taivalkosken ja sen lähiseutujen savotoissa. Ouluun menevään linja-autoon noustuaan hän ei enää palaa asumaan lapsuudenkotiinsa.
Kuten jo edellisessä kirjoituksessa tuli todettua, Kalle kertoo erityisen taitavasti sodan lähestymisestä Suomeen ja suomalaisten mieliin, mutta tämä on vain pieni osa yli 600-sivuista kirjaa. Eniten siinäkin tehdään töitä. Ja mikä oli tehdessä, kun 1938-39 elettiin työmiehen kannalta sellaista tiena-aikaa, että Herkkokin oli mielissään.
Missä olisimme nyt, jos sota ei olisi katkaissut 1930-luvun lopun taloudellista nousua viideksi vuodeksi?
Haaveet kaatuu
Ja mitä olisi tapahtunut Kallelle? Loimujen ajassa hänelle avautuu hetkeksi mahdollisuus toisenlaiseen ammattiin putkimiehenä. Inkeen koulun työmaalla hän repsikoi lupsakkaa raahelaista putkimiestä, joka tarjoaa pääsyä suoraan nuoremmaksi putkimieheksi kaupungissa.
Tästähän Kalle on pitkään haaveillut: kävisi päivätöissä ja kirjoittaisi pyhät ja yönseudut. Haave kaatuu saman tien, kun putkimies kutsutaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja rakennustyöt lopetetaan. Putkimiestä hän ei nähnyt enää koskaan.
Ei ole kauan siitä, kun Kalle tienasi potunkaivussa kaksi markkaa päivässä. Nyt Kallesta kehittyy parkkuulanssin kuningas ja ansiot ovat sen mukaiset. Kilpailuhengen siivittämänä hän kuori 7,8 kuutiota pölliä päivässä. Kuutiohinta oli 14 markkaa, joten päiväansio ylitti satasen.
Parkkuu tarkoitti sitä, että pöllit kuorittiin keväällä metsässä ennen uittoa. Käsipelillä tietenkin.
Pohjolan elinkautisia
Kallelle Loimujen ajassa alkaa myös valjeta, ettei hänen tarvitsekaan oppia kaupunkilaisten hienoja puhetapoja edetäkseen kirjallisissa haaveissaan. Jussi Lainion novellikokoelma Pohjolan elinkautisia avaa jonkilaisen henkisen takalukon. Jätkien elämä ja koko Pohjois-Suomen elämänpiiri on kirjan väärti.
”… kun hiihomma ukon kansa järveä, tuli mieleen, että tämä kuutamoyö pitäsi pystyä kuvaamaan, että saisi semmoset elää ja kokea, jotka eivät muuten tämmöstä näe. Järven lumipinta ja viittain kuura välpättivät kuin hopeahöyhenissä, ja varjot makasi nokimustina lumella… Mielessä pyörii monenlaisia ihmiskohtaloita”, Kalle pohtii talvella 1937. Aikaa haaveiden toteutumiseen on vielä yli 20 vuotta, mutta juuri tuon kaiken Kalle oppi.
Kirjassa Kalle myös kirjoittaa ja lähettää lehtiin ensimmäiset kertomuksensa. Kuluttajain lehteen lähetetty Naapurukset ostoksilla on toivottoman kömpelöä työtä, Kalle itsekin toteaa 40 vuotta myöhemmin.
Mutta Nuoren Voiman kirjoituskilpailuun lähettämällään tarinalla Kalle voitti kolmannen palkinnon ja 200 markkaa. Aihe oli lukeminen harrastuksena. Kirjoitusta ei koskaan julkaistu eikä palkintorahoja maksettu. Sota tuli väliin.
Miten tämän nyt summaisi itseään ihan hirveästi toistamatta. Myös Loimujen aikaan on loistava työ. Kalle oli löytänyt 1970-luvulla hyvän rytmin ja itsestään tarkan ajan kuvaajan sekä kielellä herkuttelijan. Työ ei vielä alkanut painaa niin kuin sitten jo 1980-luvulla julkaistujen haastattelujen perusteella kävi. Tämä on vasta osa kuusi, noin tämän mittaiseksi Kalle oli aloittaessaan kuvitellut koko sarjan. Nyt niitä oli tehtävä vielä 20, suuri velvollisuudesta lukijoita kohtaan.
Kalle Päätalo: Loimujen aikaan. 640 sivua, Gummerus 1976.
Selkosen sanontoja
Silmäänkää et istu siihen! Ylös ja rikeneen! => Varmasti et istu siihe, heti ylös!
Kokkouta mulukkumarkkinoille => Asevelvollisten kutsunnat.
Tiedätkö, muistatko
Vastaus: Kalle ja Heikinkallion Saku tapasivat Kurkijärven varusvarastolla niin kuin Leevi muisti.
Kysymys: Miten Kallen 2-3 vuotiaana sairastama tuhkarokko parannettiin?