Eihän mahtava Iijoki-sarja voinut päättyä niin, että Kalle saa ensimmäisen romaaninsa julkaistuksi ja neljännesvuosisadan yhteinen taival lukijoiden kanssa on sitten siinä. Ei ainakaan lukijoiden mielestä. He halusivat tietää, mitä Riitulle, Herkolle ja muille tutuiksi tulleille henkilöille sitten tapahtui. Ja mitä ennen kaikkea Kallelle itselleen.
Kolmen pitkän vuoden odotus palkittiin syksyllä 1998. Tuli lopullinen finaali Pölhökanto Iijoen törmässä, jossa Päätalon matkassa kuljetaan neljänkymmenen vuoden taival lähelle Mestarin omaakin finaalia. Kalle kuoli kaksi vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen.
Romaani on haikeuden kyllästämä ja siihen on varmasti monta hyvää syytä. Kesken kirjoittamisen Kalle sai diagnoosin, että asbestin aiheuttama syöpä on levinnyt toiseenkin keuhkoon eikä asialle ole enää lääketieteen voimin mitään tehtävissä. Syövän ja sotahaavojen lisäksi Kalle oli kärsinyt puolet elämästään sydänsairaudesta.
Kunniaton lähtö työelämästä
Lisäksi Kalle joutui kirjoittaessaan elämänsä varsitien viimeisellä viitanvälillä vielä kerran eläytymään moniin vaikeisiin hetkiin.
Yksi niistä oli hänen lopullinen lähtönsä rakennusmestarin ammatista. Se tuntui kunniattomalta, koska Pirkanmaan B-sairaalan rakentaminen jäi kesken ja hän oli kasvanut ajatusmaailmaan, että tilitys kesken töiden oli suuri häpeä.
Miksi konkurssin partaalle ajautunut urakoitsija Rantanen antoi Kallelle käytännössä potkut? Olisi sen voinut vuonna 1998 kunnollakin selvittää, koska Kalle tuntuu tietävän taustat ja asia vaivasi häntä edelleen. Kalle vihjailee joutuneensa kateellisten pelin uhriksi. Vuonna 1963 hän tienasi jo mukavasti kirjoillaan ja sai palkintoja ja apurahoja. Vihjailtiin, ettei hän hoida töitään kunnolla, vaan kirjoittaa Rantasen rahoilla. Skismaa oli saman työmaan yhden rakennusmestarin kanssa erityisesti.
Vouhkasia ja miehenkuva
Vielä kipeämpää muisteltavaa on ollut viimeinen tapaaminen isä-Hermannin kanssa. Herkko joutui eläkkeelle 70-vuotiaana eikä kestänyt tätä henkisesti. Hän vajosi osin samaan tilaan kuin 1930-luvun alussa; puhalteli paksuja, poltti tupakkaa omaan maailmaansa vajonneena, mulkoili ja ärähteli lähimmilleen, mutta ei sentään tullut uudelleen mustasukkaiseksi.
Vain kovaa työtä arvossa pitäneelle Hermannille Kallen jääminen vapaaksi kirjailijaksi oli käsittämätön teko.
”Mikä perkeleen vuohkasia sinä oikeen olet! Nyt heittäysit tuolle viekerille ja tapat lapsesi ja akkasi näläkään.”
”Jo luulin, että sinusta tulloo mies, mutta näämmä erehyn. Tuli vaen miehenkuva. Semmonen, jolle on novellikirjain kirjottaminen tähellisempää kun lastesa ja akkasa elättäminen”, olivat Herkon viimeiset sanat Kallelle.
Kun ajattelee, millaista menneisiin tapahtumiin eläytymisen kykyä Iijoki-sarjan kirjoittaminen on vaatinut, niin miltä on tähän tilanteeseen palaaminen tuntunut romaanin ollessa loppusuoralla?
Hermannin viha mölläreitä kohtaan on läsnä useimmissa Iijoki-sarjan 26 romaanissa. Kalle sai isän ja pojan tahtojen taistelussa kuitenkin viimeisen sanan. Hän ikuisti Hermannin yhdeksi Suomen kirjallisuushistorian mehevimmäksi henkilöksi.
Lopulliseen ammattiin
Monen muun asian ohessa Pölhökanto kuvaa Kallen kirjailijanuran vakiintumista. Ihmisiä telineillä oli kohtalainen arvostelu- ja myyntimenestys. Sitä seurasi trilogiaksi ajatellun Koillismaa-sarjan kolme ensimmäistä osaa. Vuoden 1966 Viimeinen savotta teki hänestä jo Suomen myydyimmän kirjailijan. 1960-luvulla tuttavapiiriin vakiintuivat Väinö Linna, Kirsi Kunnas, Jaakko Syrjä, Mauri Sariola, Niilo Lauttamus eli Pirkkalaiskirjailijoiden ja Gummeruksen kantavat voimat.
Kallea myytiin alusta asti niin paljon, että hänen täytyi olla myös työläisten suosikki. Virallisen työväenliikkeen parista hän kuitenkin sai heti lähdössä huonot arvostelut. Sekä Rakennustyöläisten liiton Rakentaja että Kallen nimeämättä jättämä kommunistilehti haukkuivat Ihmisiä telineillä -romaanin samasta syystä: siinä kuvataan työmaajuopottelua ja korpilakkoilua. Kumpaakin kohtaan Kalle osoitti vastenmielisyytensä myös Iijoki-sarjan sodan jälkeistä aikaa kuvaavissa romaaneissaan.
Sydänvian kanssa hiihtokilpailuun
Sydänvikansa kanssa Kalle oli aito selkosen pääkkö. Rintakivut alkoivat keväällä 1959 ja infarktin hän sai kesälomareissullaan Helsingissä viettäessään vielä yhtä yötä matkustajakodissa Sylvi Vesaston kanssa. Sen jälkeen sydän alkoi käydä epätahdissa, mutta hakeutuiko Kalle lääkäriin? Kyllä – seuraavana talvena saatuaan nivustyrän röytäessään Kangasalan biologsen puhdistamon työmaalla.
”Teidän sydämenlyöntinnehän on täysin sekaisin”, ällistyy tohtori Enckell.
Kalle on kuvitellut, että kyse on stressin aiheuttamasta sydänhermojen ärtymisestä. Enckell määrää koelääkityksen. Kalle ei vieläkään ota asiaa kovin vakavasti, vaan osallistuu rakennusmestarien hiihtokilpailuihin ja saa uuden infarktin.
”Oletteko te hullu”, rääkäisee Enckell tästä kuultuaan.
Sydänspesialistin tuomio on tyly: sydän on vaurioitunut eikä enää korjattavissa. Elämä kulkee jatkossa lääkkeiden varassa.
Puoli elämää totuuden vankina
Niin Kallelle kävi. Hän täytti 39 vuotta haaveensa toteutuessa ja ensimmäisen romaaninsa ilmestyessä. Nelikymppiseksi hän ei ennättänyt, kun oli peruuttamattomasti sairas. Juuri kun velat oli maksettu ja tuli tilaisuus elää helpommin ja väljemmin, paras miehuus Kallen oman kokemuksen mukaan oli ohi.
Jäljellä oli vielä puolet elämästä. Sen hän vietti sairaana ja ensimmäistä elämäänsä uudelleen muistoissaan eläen. Elämäntyöstä suurin ja rakastetuin, Iijoki-sarja, alkoi kirjoittajalleen muodostua riippakiveksi, kun hän ei saanut sitä etenemään toivomassaan vauhdissa. Ensin mies eli selkosen vankina, sitten viisi vuotta maailmanpolitiikan vankina, sitten raatoi tunnollisuutensa vankina ja viimeisestä 30 vuodesta hän eli 25 vuotta totuuden vankina.
No, tuskin se todellisuudessa näin ankeaa oli.
Sodan jälkeen elämää sävytti kuitenkin vielä se, mitä Ville Repo kutsuu 30.8. 1960 kirjoittamassaan kirjeessä selkosen kehäksi: toisaalta pyrkimys pois selkosen ahdistavista ja armottomista oloista, toisaalta tavaton koti-ikävä, jos tämä pyrkimys onnistuu tai jos on kotoa pois muuten.
Koti-ikävän kanssa sinuiksi Kalle pääsi vasta 1950-luvulla. Silloin hän alkoi tuntea juurtuneensa Tampereelle. Taivalkoski muuttui vuosien mittaan vain lomapaikaksi.
Nuoruudesta pölhökannoksi
Ajan ja elämän kiertokulku. Luopuminen. Siinä Pölhökannon suuri teema, miksei koko Iijoki-sarjankin. Vanhana miehenä Kalle palaa muistoissaan yhteen Taivalkoskelle suuntautuneeseen lomamatkaan. Riitta-tytär kysyy, mitä ovat lumesta nousevat miehen mittaiset kannot. Vieressä matkaava ikämies puuttuu puheeseen ja sanoo niiden olevan pölhökantoja. Hän näyttää kaljua päätään.
”Voarin elämä on samassa vaeheessa kun ovat nuo pölöhökannot.”
Kirjaa kirjoittaessaan on ollut Kallen vuoro laskeutua pölhökantojen joukkoon. Matkalla tavattu vaari taas on jo tuonilmasissa.
Tuonilmasiin syövän runtelemina matkasivat myös Hiltu-Jakki, Riitu ja Martta – samoin kuin Kalle ja hänen avioton poikansa. Herkolta petti mielenterveyden lisäksi sydän.
Riitu ehti kuitenkin nähdä poikansa menestyksen. Hän ehti lukea jopa Iijoki-sarjan alun. Kallioniemessä viimeiset kesänsä Martan alkoholisoituneen Kalle-pojan kanssa asuessaan hän ehti jopa todistaa Päätalo-turismin ensivaiheet. Ensimmäiset uteliaat ajoivat katsomaan kirjailijan kotipaikkaa jo 1970-luvun alussa ja Riitu tietysti keitätytti heille kahvit tyttärenpojallaan.
20. syyskuuta aloittaessani tämän blogin, ihastelin Iijoki-sarjan komeaa sisäänajoa, jossa seurataan lohen nousua Kallen tekoselkoseen.
Vihoviimeinen lähtö on yhtä vaikuttava. Kalle katsoo kesäiltana Kallioniemeen pystytetyn Uneutettu vonkamies -patsaan vierellä vielä kerran samaa järveä ja muistelee sukupuuttoon kuolleita lentojätkiä, joiden kanssa hän 1930-luvulla savotoi samoilla työmailla. Mieleen muistuvat viimeisten lentojätkien kolme suurta toivetta:
Että saisin kasorahoja jonkukaa räntäpäivän varaksi.
Että pääsisin omillani hautaan.
Että minulle jäisi mahollisimman vähä vihamiehiä maan päälle.
Toiveikkaasti elettyä elämäänsä taaksepäin katsoen Kalle voi olla melko varma kahden ensimmäisen toteutumisesta omalla kohdallaan ja toivoa, ettei kolmaskaan jää haaveeksi.
Jos vihamiehiä kuitenkin jäi, niin varmasti jokaista kohtaan on ainakin sata vannoutunutta Kallen kannattajaa. Hän voi vonkailla rauhassa lentojätkien parissa, missä nyt savotoineekaan.
Tiedätkö, muistatko
Vastaus: Elli Helena
Viimeinen kysymys: Mitä rakennuksia Kalle mestaroi kirjoittaessaan esikoisromaaniaan Ihmisiä telineillä?
Elämän varsitiellä
Sivu 16591: Kalle saa työtodistuksen 14.9. 1963. Palkkatyöt loppuvat ja vapaan kirjailijan taival alkaa.
* * * * *
Torstaina julkaisen tässä blogissa yhteenvedon, teen muutamia käytännön ehdotuksia ja kerron, mitä olen suunnitellut seuraavaksi.