Iijoki-sarjan ollessa jo pitkällä ohjeistaa Taivalkosken kunnan rakennusmestarina toimiva Kalle koiraansa olemaan jura. Se tarkoittaa, ettei saa haukkua turhaan.
Jura piti olla myös miehisen miehen. Naisen ja miehen roolit oli tarkkaan määritelty toisistaan erillään pysyviksi. Mies kävi tienahommissa eikä puuttunut halko- ja heinähommia lukuun ottamatta kotitöihin millään lailla. Miehisyyden varjelu oli Herkolle kovan työn ohella elämän tärkein asia. Kallelle hän oli vihainen tämän lukuharrastuksesta, koska katsoi sen jollain lailla vaarantavan miehisyyden silloinkin, kun Kalle oli jo saavuttanut laajalti maineen miestä parempana metsätöissä.
Miehisyys oli täpärällä nykysilmin kovin pienistä asioista, esimerkiksi naisen rinnalla kävelystä. Tästä poikkeus sallittiin korkeintaan vain helluaikana. Jokijärven miehet eivät ylipäätään mielellään liikkuneet kylällä vaimojensa kanssa. Jos tämä valoisana aikana ja yleisellä tiellä oli kuitenkin aivan välttämätöntä, tuli Riitu vähintään pari syltä Herkon perässä.
”Vaikka isän akanotto meni suhkuksi, niin siihen häverikkiin en ole langennut, että oisin kävelly naisen rinnalla. Eikä sinun tartte ottaa oppia kaikista vouhotuksista ja hempeilyistä, joita täällä silmiisi sattuu! Muista se…” Herkko opastaa 6-7-vuotiasta Kallea, joka papinkylässä näkee ensimmäisen kerran sen maankaatoihmeen, että mies ja nainen kävelevät yleisellä tiellä rinnatusten ja vieläpä melkein kiinni toisissaan.
Poikkeuksen miehisen miehen ihanteesta Jokijärvellä teki parikymppinen Simosen Uuno, joka oli säilynyt hengissä lapsena sairastamastaan Espanjantaudista. ”Jälkitautina” häneen jäi himo naisväen töihin. Kuolema lapsena vai naisten työt aikuisena? Ei voi olla täysin varma, kumpi jäyhimpien harjasniskojen mielestä oli pahempi vaihtoehto tuohon aikaan.
Useamman vuoden asumisen jälkeen Kallioniemeen rakennettiin sauna. Sen lämmittäminen oli naisten työtä. Kallioniemen sauna tuottaa Iijoki-sarjan lukijoille hupia viimeiseen kirjaan asti. Se oli avioparin kestokiistelyn aihe, sillä Herkon mielestä Riitu ei kerta kaikkiaan oppinut lämmittämään saunaa niin, ettei siellä olisi ollut tikua, häkää, tai se ei ollut liian kuuma tai liian kylmä. Tosin runsaan 30 aviovuoden jälkeen Herkko joutui jonkun kerran myöntämään, että oppi se Riitun tuuttero sittenkin.
Periajatuksien miehet
Korostettu miehisyys tulee huvittavasti esiin Jokijärven miesten periajatuksissa. Herkon periajatus oli, että ”en sijo ravattiani rokkatorveni ympärille, ei niin pakkoa tule”. Tähän hätään en muista, pitikö periaate joka tilanteessa isän hautajaisia myöten.
Hiltu-Jakilla periajatuksia riitti enemmän: Ei pussihousuja jalkaan ja töitä pitää tehdä pikkuisen kovemmin kuin kaveri.
”Se periajatus mulla on kans ollu pikku ikäni, että en tempase suoroa kesken toimituksen makureijjästä, enkä venytä tolohoni ympärille kummituppea!” Lisäksi Jakin talouteen ei ollut asiaa koiralla eikä suojeluskuntakiväärillä. Kalaa hän ei syönyt.
Herkon kyllästynyt katse antoi ymmärtää, että todella miehisellä miehellä oli periajatuksia vain rajallinen määrä eikä niistä sopinut tehdä liian isoa numeroa.
Yksi maa, monta kansaa
Jurien miesten Jokijärvestä juontui mieleen, että vaikka Suomi oli 1920-luvulla yksi maa, asui täällä monta kansaa.
Ajatellaanpa Kjell Westön kuvausta vuodesta 1922 romaanissa Missä kuljimme kerran. Se oli vuosi, jolloin Päätalot ostivat Kallioniemen ja ryhtyivät rakentamaan sen rantaan yhden pikkuruisen huoneen ja pienen pienen keittiön kokoista mökkiä. Riitu keitti rannassa puurot ja kahvit, kun Herkko, Hiltu-Jakki ja Lesken Kustu nostivat hirsikerran poikineen. Ruoat annosteltiin puukuppiin. Tärkeimmät ruokailuvälineet olivat lusikka ja tuppipuukko, johon jääneet rasvat kuivattiin savotoissa omiin hiuksiin.
Samaan aikaan Westön kirjassa parhaimpiinsa pukeutunut nuoriso kulki pitkin Esplanadia ravintola Opriksen Perhoslamppujen alle. Salissa odottivat mankeloidut ja silitetyt pöytäliinat, säihkyvät kristallilasit ja välkkyvät pöytähopeat. Neljä vuotta myöhemmin laiva toi Helsinkiin jazzin.
Näiden ääripäiden välissä oli Väinö Linnan Pentinkulma, jossa työväki keräili uudelleen itseään hävityn sisällissodan jälkeen. Vankileiriltä vapautuneet Akseli Koskela ja kommunisti Siukola totuttivat itseään metsätyöhön nuoruuden voimansa menettäneinä. Työväenliike nosti uudelleen päätään. Taivalkoskella tukkilaisten 1920-luvun alun lakko oli ennen kokematon tapahtuma. Juntturoiminen puulaakin isoja herroja vastaan koettiin maailmanlopun enteeksi vahvalla lestadiolaisalueella. Etelä-Suomessa oli siinä ajassa jo tehty ja hävitty vallankumous.
Entäpä sitten kieli? Vahvasti itä- ja länsimurteita puhuvat eivät välttämättä vieläkään ymmärrä kunnolla toisiaan, mutta 1900-luvun alun Koillismaalla kyse oli enemmästä kuin murteesta. Tuntuu, että siellä oli melkeinpä oma kieli. ”Perkeleen raitsikkaat kaivavat ja tokovat vähätki kelehät”, noitui Hermanni poroja, jotka talvisin etsivät ruokaa peltoja kaivamalla.
Selkosen sanontoja
Kylänmies => Se on semmonen luottomies, joka haetaan appuun millon joku nainen sattuu saamaan niin pölöjän ukon, ettei tiijä miten sukkua jatketaan. Sillon nouvvetaan kylänmies. Se mennöö yöksi avvioparin kansa niihen nukkumishuoneeseen, jossa neuvvoo ja opastaa miten semmonen touhu tapahtuu., selitti Kestilän Tiina Mannilan tyttärelle.
Elämän varsitiellä
Sivu 462: Kalle kuittaa ensimmäisen tilinsä, sata markkaa, puolen ruisjauhosäkin hinnan. Kalle oli isän ja Sampan-Kustun kanssa noutamassa Raumayhtiön veneitä Irninniskalta Jokijärvelle talvisäilytykseen.
Sivu 524: Elokuun 27. 1928 Kalle aloittaa kansakoulun.
Tiedätkö, muistatko
Taivalkosella heinäkuussa pidettävien Päätalo-päivien kohokohtiin kuuluu tietokilpailu Kallen tuotannosta. Kesällä 2012 aiheena oli Koillismaa-sarja, kesällä 2013 kysytään sen ja Iijoki-sarjan ulkopuolisista romaaneista. Kysytäänpä tässä blogissa vanhojen tietokilpailujen kysymyksiä. Ensimmäinen tulee tässä. Vastaus ja uusi kysymys ovat vuorossa seuraavassa kirjoituksessa.
Kuka toimi Kallen käsityönopettajana yläkoulun ensimmäisellä luokalla ja kenen ensimmäinen työ sai nimeksi nuljuksennaula?