En muistanutkaan, että Kalle Päätalon sotaromaanit ovat järjestään näin pitkästyttäviä. Jos olisin lukenut Iijoki-sarjaa tuoreeltaan, tiemme olisivat eronneet jo 1970-luvun lopulla ja 1980 ilmestynyt ainoa varsinaisesti rintamatapahtumia käsitellyt Liekkejä laulumailla jäänyt lukematta.
Tässäkin sota-aikaan sijoittuvassa romaanissa on ainekset loistavaan novelliin, mutta ei millään näin paksuun kirjaan. Sama vika on edeltäjissäkin.
Ehkä eniten itseäni häiritsee se, ettei Kalle ole kiinnostunut muista kuin itsestään ja omista kokemuksistaan. Laaja armeijakaverien joukko saa ylimalkaisen käsittelyn. Vai onko tämäkin otettava tapahtumien tarkkana dokumentointina? Eihän armeijassa yleensäkään varsinaisesti tutustuta keneenkään.
Vahva kuvaus jatkosodan alusta
Liekkejä laulumailla herää hetkeksi vahvasti eloon kuvatessaan jatkosodan alkua ja Suomen ja natsi-Saksan yhteistä sotatietä Kuusamosta Lämsänkylän kautta Neuvostoliittoon. Naiivit saksalaisia ja heidän teknillistä armeijaansa ihailevat asenteet Kalle tallentaa tarkasti. Suomalaiset pioneerit rakentavat tietä ja saksalaiset tulevat raskaalla kalustollaan perässä. Kunhan vauhtiin päästään, saksalaiset hoitavat sotimisen ja suomalaisten tarvitsee vain tulla perästä rajapyykkejä siirrellen, näin puhutaan.
Illuusioita karistaa muun muassa se, että saksalaisilla on samanlaisia muulien vetämiä metsässä epäkäytännöllisiä kaksirattaisia kärryjä kuin venäläisilläkin. Venäläisten ajopeleille on totuttu naureskelemaan, mutta sama ei käy, kun kyseessä on aseveli.
Myös saksalaisten raskaan kaluston vaikeudet Vienan-Karjalan vaikeissa maastoissa saavat yhä useamman epäilemään, ettei tainnutkaan tulla paraatimarssia Valkeallemerelle eikä täältä palata vielä samana kesänä heinään, vaikka joku talvisodan lopun tarkasti ennustanut on pannut siitä peräti lehmänsä veikaksi.
Stukia ja sotapropagandaa
Ensimmäinen hankala maastoeste tiellä kohti Valkeaamerta on Sohjananjoki. Nopeasti edennyt hyökkäys keskeytyy, koska saksalaista kalustoa ei saada nopeasti paikalle. Sohjananjoen ylityksen odotus on kylmäävää luettavaa. Itärannalla odottavat venäläiset kuolemaansa, sillä suomalais-saksalaisen tykistökeskityksen lisäksi saksalaiset suorittavat kaksi Stuka-pommitusta ennen vesille menoa. Kalle kokee nyt ensi kerran, miltä sota kuulostaa.
Matkalla kohti haavoittumistaan Kalle törmää myös suomalaiseen TK-miesten sotapropagandaan ja pettyy, koska sen antama kuva neuvostosotavangeista ei ole todellinen. Kalle ei naiiviuttaan ymmärrä, että kyse on nimenomaan propagandasta, ei mistään objektiivisesta journalismista.
Romaanin ansiot päättyvät paljoudessa Kallen haavoittumiseen ja varsinaisen sodan loppumiseen hänen osaltaan. Seuraavat kymmenen kuukautta hän viettää sotasairaaloissa ja pitkillä toipumislomilla. Sairaaloissa tavataan kieltämättä värikkäitä tyyppejä, mutta kaiken pikkukivan tarkka kuvaus ei jotenkin ole oikeassa suhteessa siihen, mitä Suomessa jatkosodan ensimmäisenä talvena tapahtui.
Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla. Gummerus 1980. 639 sivua.
Tiedätkö, muistatko
Vastaus: Kalle ja Laina menivät kihloihin 13.12. 1943.
Kysymys: Kalle ei ollut Riitun ja Herkon ensimmäinen lapsi. Mikä oli vauvana kuolleen pojan nimi?