No niin, tässä sitä taas mennään Jokijärvelle Päätalon Kallen matkassa. Kerta on omalla kohdallani kolmas.
Tällä kertaa aion pitää lukupäiväkirjaa upeasta aikamatkasta, joka vie 1920-luvun alun Taivalkoskelta 1950-luvun lopun Tampereelle pula-aikojen, nousukausien ja kahden sodan kautta.
Tämän blogin tarkoitus on herättää mielenkiintoa Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan, ettei kävisi niin kuin kotimaisen kirjallisuuden emeritusprofessori Yrjö Varpio ennakoi Viikkolehdessä 31.8. 2012: Päätalo unohtuu. Monien mielestä 17000-sivuinen Juuret Iijoen törmässä ei ole kirjallisuutta ensinkään, vaan pikkutarkkaa jorinaa merkityksettömistä asioista. He eivät yleensä ole lukeneet Päätaloa lainkaan.
Toinen tarkoitus on vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia teidän kanssanne, jotka tiedätte Kallen tuotantoon kohdistuvat ennakkoluulot täysin päättömiksi. Ei olisi noitumista, jos tästä muodostuisi vilkas areena vaihtaa kokemuksia ja tuntemuksia.
Miksi pitäisi lukea Kalle Päätaloa 2010-luvulla?
Iijoki-sarja on kuin aikakone menneeseen Suomeen, jota ei enää ole aikoihin ollut. Sieltä me kaikki kuitenkin tulemme. Teoksen ensimmäiset tapahtumat tapahtuivat melko tarkkaan 90 vuotta sitten, sillä 1919 syntyneen Kallen ensimmäiset muistikuvat ovat parivuotiaan pikkupojan kokemuksia. On huikeaa lukea toden tuntuista kuvausta ajasta, joka on vain parin sukupolven takaista todellisuutta ja joka silti eroaa omasta ajastamme kuin maapallon elinolosuhteet kuusta. Aikakoneeseen pääsemme, koska Kalle kirjoittaa niin eläytyen ja suurella tunteella. Lisäksi hänellä oli poikkeuksellinen taito kertoa kulloisistakin tapahtumista tässä ja nyt ilman minkäänlaista jälkiviisautta.
Onko Iijoki-sarja totta?
Todennäköisesti pääpiirteissään on. Ainakin siinä mielessä, että tämän kaiken Kalle koki ja tunsi. Kirjasarja on kuitenkin kirjoitettu 40-50 vuotta tapahtumien jälkeen. Runsasta ja herkullista dialogia hän ei ole tietenkään voinut muistaa, mutta on kirjoittanut puhujille sellaiset sanat suuhun, jota he olisivat voineet käyttää.
Sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos vastasi kysymykseen, onko kyseessä omaelämäkerta näin vuonna 1999 ilmestyneessä Päätalon 80-vuotisjuhlakirjassa:
”Olennaista on siis projekti. Kirjoittaako tekijä rehellistä, autenttisuutta tavoittelevaa tekstiä vaiko keksiikö hän henkilöt ja tapahtumat, ehkä kuitenkin niin että ne voisivat olla tosia tai tuntuvat jopa todemmilta kuin mitä oikeasti on tapahtunutkaan. Tällä kriteerillä on enemmän kuin selvää, että Iijoki-sarja on omaelämäkerta ja sellaisena historiallisesti merkittävä dokumentti, jota ilman suomalaisen arkielämän historia olisi paljon köyhempi. Mutta samalla se on myös kaunokirjallisuutta eikä sitä voi sanoa täysiveriseksi omaelämä kerraksi. Ei millään.”
Roosin mukaan dokumentaarisuuden puolesta puhuu sekin, että sarjan ollessa vielä pahasti kesken siinä esiintyi jo toista tuhatta henkilöä ja suuri osa omilla nimillään eikä kukaan ollut ainakaan julkisesti tullut sanomaan Kallen valehtelevan.
Tämä ei aivan tarkkaan ottaen pidä paikkansa. Kirjoissaan Kalle antaa aika ikävän kuvan ensimmäisestä vaimostaan Lainasta eli Helvi Ojalasta, myöhemmin Moilanen. Samana vuonna 1999 ilmestyneessä Eero Marttisen haastattelukirjassa Mestari elämän telineillä Ojala sanoo Kallen sijoittaneen Lainaan kokonaan toisen naisen piirteitä ja Kallen itsensäkin myöntäneen tarinan värittämisen, jotta se kiinnostaisi enemmän ihmisiä.
Kymmeniä vuosia kattavassa tarinassa on joka tapauksessa niin paljon totta, että kyllähän se vetoaa, miten Kalle nousi äärimmäisestä köyhyydestä ensin ensirivin metsätyömieheksi, sitten rakentajaksi, opiskeli rakennusmestariksi ja veti siinä työssä isoja työmaita. Työn ohessa hän toteutti suurimman haaveensa oppia kirjoittajaksi. Myös se vetoaa, että kaiken saavuttanut mies ei näytä missään vaiheessa saavuttaneen yhtä asiaa: hän ei näytä olleen milloinkaan todella onnellinen.
Kiehtova on myös Kallen persoonan ristiriita. Vaatimattomuuttaan korostanut mies kirjoitti itsestään maailman pisimmän elämäkerran, 26 osaa ja yli 17000 sivua.
Ennen kuin lähdetään liikkeelle, pohditaan vielä hetki alussa esitettyä kysymystä, onko Päätalo kirjallisuutta ollenkaan. Sarjan ensimmäisen osan Huonemiehen pojan alussa Kalle kuljettaa lukijansa Pohjanlahdelta Iijokea myöten synnyinkyläänsä Jokijärvelle lohen nousua seuraten. Kyseessä on mestarillinen sisäänajo. Kirjallisuutta siis.