Kalle teki sen vielä (ainakin) kerran. En osannut odottaa Sateekaari pakenee -romaanin jälkeen häneltä enää oikein mitään, mutta niin vain Juoksuhautojen jälkeen säväyttää. Parhaimmillaan se vangitsee huomion yhtä täysin kuin Iijoki-sarjan romaanit vetävimmillään.
Niin se vain on, että täyttäessään 78 vuotta Kalle uusiutui vielä kerran.
Perustarina on sitä samaa nuoruusmuistoihin palaamista, mitä monissa muissakin kirjoissa, mutta nyt pääosassa on ensi kerran nainen, suunnilleen Kallen ikätoveri Jenni Kinnunen. Menneen lisäksi romaani on tukevasti kiinni Jennin nykyisyydessä. Dementia eli hourio vaivaa ja edessä on kesän jälkeen lähtö kotitilalta Rauhalasta.
Muistojen matkalle Jennin vie hänen autokorjaajapoikansa Matti. Kierretään Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajamailla. Aina välillä Kalle leikkaa Jennin työntäyteiseen lapsuuteen ja nuoruudenrakkauteen. Ihmettelin, miten hyvin koko ikänsä miehiä kuvannut Kalle pystyi vanhoilla päivillään eläytymään nuoren naisen ajatuksiin ja tuntoihin. Jennin lyhyt onni Helavaaran Ilmarin kanssa on sykähdyttävä. Kalle harjoitteli nuorena rakkauskertomusten parissa ja taidot olivat tallella.
Kaatuneita sulattamassa
Huomion täysin vangitseva osa romaanissa on Jennin lottakokemus talvisodassa. Taas kerran törmään siihen, että olen tiennyt jotain, mutta todella tajunnut sen Kallen kirjoja lukemalla. Olen siis tiennyt, että suomalaiset sotavainajat kuljetettiin arkuissa kotipitäjiinsä, mutta en aiemmin ollut ajatellut, mitä se käytännössä tarkoitti.
Tässä romaanissa parikymppinen Jenni Anttonen saa lottakomennuksen kaatuneiden evakuoimiskeskukseen. Taistelun äänet kuuluvat jossain lähellä. Keskuksessa miehet rakentavat laudoista ruumisarkkuja ja lotat arkuttavat vainajat. Ensimmäinen vaihe on lämmittää riihi, jotta kenen mihinkin asentoon jäätynyt ruumis sulaa. Jotkut ruumiit liikahtelevat sulaessaan ja synnyttävät ryömimisen vaikutelman. Ilmavaaran takia työtä tehdään yöllä kynttilänvalossa.
Mikä kauhun paikka tehtävään täysin valmistautumattomille tytöille. Kaikki eivät sitä kestäkään.
Sulatuksen jälkeen ruumiilta riisutaan päällysvaatteet ja heitä siistitään. Sitten arkkuun. Miehet ruuvaavat kannet kiinni. Pahoin vaurioituneilta kansi naulataan.
Myöhemmin jatkosodassa mädäntyneitä ruumiita kaavitaan lapiolla kasaan.
Kalle on aina sodasta kirjoittaessaan kirjoittanut kauniisti ja arv0stavasti lotista. Tässä kirjassa hän tekee heille kunniaa enemmän kuin koskaan. Ja ilmaisee myös vastalauseensa sille, että pitkään sodan jälkeen lottiin suhtauduttiin kuin rikollisiin. Sitä suree myös lottapukuaan vintillä piilossa pitänyt Jenni.
Korpi antoi, korpi otti
Juoksuhautojen jälkeen on myös tilinteko ja muistutus ihmiselämän niin mahdottoman lyhyestä kaaresta. Sodan jälkeen Jenni ja Tauno Anttonen saivat rintamamiestilan ja raivasivat sen elinkelpoiseksi perheelleen.
Ei mennyt kauaa, kun Suomessa tuotettiinkin liikaa ruokaa ja Tauno joutui metsittämään itse raivaamansa pellot. Valtio maksoi palkkion molemmista. Romaanin nykyhetkessä perheen ruokkineiden peltojen paikalla kasvaa tasakokoinen koivikko.
Korpi antoi, korpi otti. 50 vuotta myöhemmin leskirouva Jennillä on vain muistot jäljellä ja nekin hatarat mielen vaeltaessa jossain muualla.
Jenni Kinnusessa Kalle on luonut ehjän henkilöhahmon. Risteily eri jaksoissa on ilmaisevaa ja nuoremman polven kuvaus luontevaa.
Romaanin lopetus on kaunis.
Kalle Päätalo: Juoksuhautojen jälkeen. 512 sivua, Gummerus.