Hyvät Päätalo-ihmiset.
Olen Helsingissä ilmestyvän sanomalehti Kansan Uutisten toimittaja. Seison nyt tässä, koska sai vuosi sitten päähännouseman alkaa lukea Iijoki-sarjaa jälleen alusta. Edellisestä kierroksesta oli aikaa jo kolme tai neljä kuukautta.
Tällä kertaa halusin lukemiseen myös jotain erilaista. Viime vuoden syyskuussa lehden verkkosivuilla pitää Päätalon matkassa –nimistä lukupäiväkirjaa Iijoki-sarjasta. 26 kirjan lukemiseen ja niistä kirjoittamiseen meni seitsemän kuukautta. Kirjoitin lukemastani 70 juttua.
Kalle Päätalosta on sanottu, että hän teki vaikka ylimääräisen mutkan päästäkseen vaikeuksiin. Kolmatta kertaa Iijoki-sarjaa lukiessa vahvistui käsitys, että tämä on oikea arvio. Varmasti siksi hänen kirjoistaan on pidetty niin paljon. Kalle jos joku kulki vaikeuksien kautta voittoon ja viitoitti muillekin, että kaikki on mahdollista.
Julkisen lukupäiväkirjan onnistumisen ratkaisevat lukijat ja ennen kaikkea ne lukijat, jotka kommenteillaan jalostavat sitä edelleen. Tässä suhteessa odotukseni ylittyivät. Talven aikana lukupäiväkirjan tai blogin ympärille syntyi tiivis Päätalo-harrastajien yhteisö, joka tuotti aiheeseen liittyen 400 kommenttia ja muuta puheenvuoroa. Mukaan tuli myös paljon sellaista, jota ei ole ollut aiemmin julkisuudessa.
Uusista tiedoista kiitos kuuluu etenkin varmasti useimpien Päätalo-harrastajien ainakin nimeltä tunteville oululaiselle Mikko Ihalaiselle ja Taivalkoskella Päätalo-keskuksessa työskentelevälle Aini Vääräniemelle.
Mikko luovutti kauttani julkaistavaksi muun muassa laatimansa luettelon kaikista Iijoki-sarjassa esiintyvistä henkilöistä. Massiivisen lähes 2000 nimeä käsittävän luettelon hän on kirjoituskoneella naputellut valmistautuessaan kilpailemaan Tupla ja kuitti –kisassa 1980-luvulla. Eikä vain nimiä, vaan lisäksi tiiviit luonnehdinnat kyseisistä henkilöistä sekä joskus aika vaikeasti tajuttavat sukulaisuussuhteet eri henkilöiden välillä.
Nimet ovat edelleen luettavissa Päätalon matkassa –blogissa.
Parasta julkisen lukupäiväkirjan pitämisessä olikin yhteys toisiin Päätalo-hulluihin. Yksi sellainen on eläkkeellä oleva myyntipäällikkö Ritva Ylönen, nykyisin helsinkiläinen, mutta lähtöisin Puolangalta.
Uutismiehenä minulla on ilo kertoa nyt ensi kerran julkisuudessa, että hän toteuttaa ensimmäisen Päätalo-aiheisen väitöskirjatutkimuksen marraskuussa. Väitöstilaisuus on Tampereen yliopistossa marraskuun ensimmäisenä päivänä ja kirja Tervaksinen toteemi ilmestyy Kallen syntymäpäivänä 11. marraskuuta.
Ritva Ylösen väitös käsittelee Iijoki-sarjan vastaanottoa ja vaikutusta sekä sarjasta käytyä julkista keskustelua.
Myös Päätalo-päivillä joskus puhujana esiintynyt haapavetinen Sari Keskimaa jatkaa oman väitöskirjansa parissa. Hän on täällä luvannut, että se valmistuu ennen Kallen 100-vuotisjuhlia eli viimeistään 2019. Kun Saria jututin viime marraskuussa, hän vakuutti aikataulun pitävän.
Gradussaanhan Sari Keskimaa kuvaa ilmeikkäästi Kallen ja Lainan suhdetta murteilla käytävän taistelun kautta.
Aivan uutta julkaisutoimintaa Kalle Päätalon ympärillä siis riittää. Oma lukupäiväkirjani ilmestyi kirjan muodossa tämän viikon alussa.
Hyvät Päätalo-ihmiset
Jos minulle olisi sanottu kolme vuotta ja kaksi viikkoa sitten, että olen joskus puhujana Päätalo-päivillä, olisin päästänyt ruman naurun ja sanonut jotain ilkeää Kalle Päätalosta. Vuoden 2010 juhannusaaton iltaan asti olin riviäkään Päätaloa lukematta varma, että hänen kirjansa ovat vitsi niin kuin Esa Lilja äsken sanoi.
Sinä juhannuksena lankomieheni hemesti kuitenkin antoi niin väkevän todistuksen Iijoki-sarjan puolesta, että päätin antaa Päätalolle tilaisuuden. Lankomies puolestaan toimi joomiehenä.
Huonemiehen pojasta se alkoi heinäkuussa 2010 eikä loppua näy. Iijoki-sarjan luin kolmesti alle kolmessa vuodessa ja nyt on menossa Koillismaa-sarja toiseen kertaan. Myös lukupäiväkirjan pitäminen jatkuu.
Useampikin lukija muuten ilmoitti osallistuvansa näille Päätalo-päiville blogin innoittamina. Toivottavasti pääsitte perille asti.
Minulle on täysi arvoitus, miksi Kalle Päätalon kirjoja pidetään jotenkin tylsinä. Sitähän ne nimenomaan eivät ole. Kalle tuo koettavaksemme, siis ei vain luettavaksi, vaan nimenomaan koettavaksi, menneen maailman tarkasti ja täyteläisenä täynnä draamaa, hurjia käänteitä, hersyvää huumoria ja ennen kaikkea kieleltään puhdasta nautintoa.
Tätä mieltä olivat myös monet kirjapäiväkirjani kommentaattorit.
”Minua ilahduttaa, lämmittää ja voimaannuttaa Kallen ihmiskuvaus – niin inhimillistä, rehellistä, raadollistakin, mutta ei rumaa, aina ihmisyyttä kunnioittavaa”, kirjoitti eräs.
Olen usein kuullut sanottavan, ettei Päätaloa jaksa lukea, koska siinä hakataan yhtä naulaa seinään 20 sivua. Niitä 20 sivua ei minun Päätalo-kirjoissani ole, mutta on totta, että Kalle etenee hitaasti ja perusteellisesti. Niin pitääkin. Siinä juuri on Iijoki-sarjan voima. Hitaudellaan hän viettelee lukijan maailmaansa eikä päästä pois. Lukija alkaa nähdä tapahtumat kuvina päässään ja eläytyy tapahtumiin vieläkin voimakkaammin kuin pelkän tekstin kautta.
Minun tapauksessani Päätalo-hulluudelle antautumisessa ratkaisevaa oli se, ettei suosittelija vastannut mielikuvaani tyypillisestä Päätalon lukijasta, vaan on nuorehko ja koulutettu ja kaupunkilaisnainen.
Päiväkirjaa pitäessäni mietin paljon, jääkö Päätalon teksti elämään myös meidän viisikymppisten ja sitä vanhempien siirryttyä maanalustöihin. Samoin sitä, miten väärä mielikuva Päätalon kirjoista voitaisiin muuttaa.
Tässä tarvitaan meitä tyypillisiä ja epätyypillisiä Päätalon lukijoita sanansaattajiksi. Toivottavasti nuoremmat fanit myös kirjoittavat hänestä räväkämmin ja svengaavammin kuin mihin itse olen pystynyt ja mihin on totuttu. Tarvitaan uusia kulmia ja lähestymistapoja, valssin lisäksi rock and rollia ja Päätalo-räppiäkin. Tiedän, että Kalle itse ei olisi sellaista musiikkia halunnut kuunnella, mutta silti.
Ratkaisevimmassa asemassa Kalle Päätalon elämäntyön säilymisessä on kuitenkin hänen kustantajansa Gummerus. Yhtiö on julkaissut Koillismaa-sarjaa hienoina uusina laitoksina, mutta jättänyt kirjojen markkinoinnin hunningolle.
Viimeinen osa Mustan lumen talvi ilmestyy syksyllä, mutta entä sen jälkeen? Pitäisikö Iijoki-sarja julkaista uudelleen? Ja millä lailla?
Oma vastaukseni on, että pitäisi ja nyt aluksi elektronisina e-kirjoina, koska siihen suuntaan etenkin nuoremman sukupolven lukeminen on joka tapauksessa menossa.
Lisäksi kirjat tulisi saada uudelleen markkinoille perinteisessä muodossa ja markkinoida kunnolla, mutta ei vanhoja faneja, vaan uutta sukupolvea silmällä pitäen. Kyseessähän ei ole mikään jähmeä maaseutuproosa, vaan Iijoki-sarjaa voi huoletta luonnehtia samalla lailla kuin joukkoa 1980-luvun kotimaisia elokuvia: kyseessä on nuoren miehen hurja odysseia.
Uskon, että tässä ajassa Kalle Päätalon kirjoille on olemassa uusi tilaus – enkä sanoisi näin, jos en uskoisi siihen oikeasti. Lasken Päätalon osaksi samaa ilmiötä, jota ovat viime vuosina kovassa nousussa olleet ilmiöt kaupunkipuutarhoista käsitöiden kukoistukseen, yleensä käsillä tekemiseen ja paluuseen johonkin yksinkertaisempaan ja selkeämpään elämään. Miksei myös hitaampaan elämiseen, vaikka siinä työ- ja usitushullu Kalle ei ollutkaan mikään malliesimerkki.
Lisäksi Kalle Päätalon yhteydessä puhutaan usein terapeuttisesta vaikutuksesta. Hän osoitti, että äärimmäisen vaikeistakin olosuhteista voi toteuttaa suurimmatkin haaveensa. Eikö tällaiselle kansakunnan terapialle olisi huutava kysyntä tässä koulukiusattujen ja työuupuneiden maassa?
Hyvät kuulijat
Kalle Päätalo kirjoitti itsestään maailman pisimmän romaanin ja sivusi vaiheitaan useissa muissakin kirjoissaan. Lisäksi muut ovat kirjoittaneet Päätalosta ja hänen kirjojensa henkilöistä paljon.
Yksi kuitenkin puuttuu: tutkimukseen perustuva Päätalo-elämäkerta. Se tarvittaisiin vastaamaan muun muassa seuraaviin kysymyksiin:
Mikä sai Kalle Päätalon tunnustamaan kaikki heikkoutensa ja töppäyksensä?
Miksi kaikessa vaatimattomuuttaan korostanut mies kirjoitti itsestään enemmän kuin kukaan toinen?
Millainen hän todellisuudessa oli ihmisenä?
Mikä hänen kertomassaan on totta ja mikä keksittyä, väritettyä tai eri henkilöistä ja tapahtumista yhdisteltyä? Iijoki-sarjan kahdella ensimmäisellä lukukerralla luulin kaiken olevan totta. Kolmannella kerralla varsinkin päiväkirjan lukijakommentit ja muista kirjoista luetut tiedot palauttivat maanpinnalle: Kalle kirjoitti sittenkin romaaneja, ei elämäkertaansa.
Mitä hänen teksteistään jätettiin toimitusvaiheessa julkaisematta?
Kalle kirjoitti asioista oman totuutensa ja me Kallesta kirjoja kirjoittaneet olemme ihailijoita, emme tutkijoita. Olisi erittäin oivallista, jos vuonna 2019 ilmestyisi Sari Keskimaan kielitieteellisen väitöskirjan lisäksi Kalle Päätalon elämäkerta. Mainittakoon, että Kallen ihailemasta Pentti Haanpäästä sellainen ilmestyy elokuussa. Koskaan ei siis ole liian myöhäistä. Tässäkin asiassa vastuu kuuluu mielestäni kustannusyhtiö Gummerukselle.
Hyvät kuulijat
Olen viettänyt Kalle Päätalon matkassa ilon, surun ja tyrmistyksen hetkiä. Tyrmistyksen siksi, että vasta hänen kirjojensa kautta voi saada kosketuksen siihen, miten kovaa elämä on ollut vain kaksi sukupolvea sitten. Tätä lähemmin sitä ei enää pääse itse tuntemaan. Onneksi.
Olen ihmetellyt Kalle Päätalon pääkköyttä ja hänen tapaansa hankkiutua ehdoin tahdoin vaikeuksiin. Moni riita Lainan kanssa olisi jäänyt pitämättä, jos hän olisi kertonut menevänsä työkaverinsa tai muun tuttunsa luo saunomaan eikä tehnyt sitä salakähmäisesti. Toisaalta me lukijathan siinä voitamme.
Olen nauttinut Riitun, Herkon, Kummun Kallen ja kymmenien muiden sanomisen taidosta ja heidän kielensä ilmeikkyydestä. Etenkin Herkon. Hän vastusti Kallen mölläreitä henkeen ja vereen – loppuun asti. Kalle sai kuitenkin viimeisen sanan ja teki Herkosta huikean henkilöhahmon suomalaiseen kirjallisuuteen.
Kaikesta tästä nautinnosta toivoisin siitä mitään aavistamattomienkin pääsevän osille. Siksi nyt on taottava, kun olosuhteet Kalle Päätalon uudelle tulemiselle ovat näppeimmillään.