Kun Metsäteollisuus ry. joku viikko sitten ilmoitti, että se haluaakin mennä naimisiin työväkensä kanssa eikä purkaa lähes loputtomasti kestänyttä kihlausta, avioehtona oli vahvistettu direktio-oikeus. Tavoitteena ei siis ole tasa-arvoinen avoliitto vaan (siviili(?))pakkoavioliitto vahvistetulla käskyvallalla. Tässä avioliitossa korkeintaan neuvotellaan tarkoin rajatuista aiheista, yhteisestä päätöksenteosta on turha kuvitella yhtään mitään.
Palkka – mistä se maksetaan?
Meillähän elää sellainen ajatus ja ihan oma kokemuskin meillä itse kullakin on siitä, että me annamme oman työvoimamme – tietomme ja taitomme – työajaksi työantajan hallintaan, joka rahaa liikkeelle laittamalla organisoi yhteen raaka-aineet, työvälineet ja työvoimamme prosessiksi, joka tuottaa jotain sellaista, jota kannattaa yrittää myydä ja markkinoida ympäri maailmaa. Koko hankkeen arvo ratkeaa sitten jälkikäteen markkinoilla. Oma vastineemme – palkka – edustaa käsityksemme mukaan jotain osaa tuosta takaisin kertyneestä arvosta rahan muodossa.
Tämä meidän muuntaminen (subordination) palkkatyöläisiksi toteuttamaan direktio-oikeuden alaisuudessa työantajan päätöksen mukaisesti mitä, miksi, missä, miten ja milloin tuotetaan on kuitenkin vasta toinen puoli asiasta. Meidän työmme, tuotannollinen kykymme, liitetään samalla osaksi pääoman tuotannollista kykyä (subsumption).
Pääomasuhde tarkoittaa sitä, että joudumme osaksi prosessia, jossa rahan liikkeelle laittamisen perusteena on saada lisää rahaa:
Raha –> Tuotanto (raaka-aineet, energia, tuotantokalusto, työvoima) – > Tuote –> Raha+
Tällöin työmme toisaalta kutoutuu osaksi sitä teknisorganisatorista kokonaisuutta mikä työpaikalla sattuu sitten olemaankaan. Työstämme muotoutuu tässä mielessä yleistä mutta meille konkreettista työtä. Tätä työn teknisorganisatorista kehitystä ohjaa pitkälti yritysten keskinäinen kilpailu tuottavuudesta ja siten suhteellisen edun saamisesta kilpailijoihin nähden (suhteellinen lisäarvo). Tätä kehitystä ei ohjaa mikään logos, siis ajatus yhteisöllisestä kehityksestä, joka meille on kuitenkin asetettu tätä nykyä jo ihmiskunnan mitassa YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteessa. Teknistaloudellinen globalisaatio toteutuu ilman käsitystä itsestään, ilman logosta.
Toisaalta tekemämme työn arvon (value) määrittelee markkinat jälkikäteen, ei työntekijän tiedot tai taidot, ei hänen konkreettinen mutta yleinen työnsä työpaikalla. Tämä kaikesta muusta irtirepäisty työ, siis yhteiskunnallisesti abstrakti työ ei kanna sisällään kaloriakaan työn voimaa vaan sen sisältönä ja mittana on vain ja yksinomaan se aika, jonka olemme tuotantoprosessissa palkkatyöläisenä (absoluuttinen lisäarvo).
Viimeaikainen vääntö kilpailukykysopimuksesta osoitti työajan tarkan määrittelyn olevan ratkaisevassa asemassa palkkatyösuhteesamme. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta palkka on se hinta, jolla suostumme luopumaan omasta vapaudestamme määräajaksi, ts. hyväksymme oman vieraantumisemme itsestämme, luonnosta ja toisistamme.
Vahva vai heikko luonto?
Kun käsityöläinen työskentelee esimerkiksi saven kanssa hän toisaalta antaa savelle muodon ja tulee itse muotoilluksi (in-formed). Hänen itsensä ulkoistaminen (entäusserung) saven muodoksi muotoilee häntä itseäänkin; hän ei siis työssään vieraannu (entfremdung) työnsä kohteesta, ulkoisesta luonnosta eikä itsestään, sisäisestä luonnosta, vaan herättää henkiin luonnon mahdollisuudet (potentia) ilman väkivaltaa (potestas) – hän siis oppii ”by making”. Tällöin luontomme – sisäinen ja ulkoinen – ikään kuin viljelevät (cultura) toinen toisiaan: vilja- ja aivopeltomme saavat toisiinsa tukeutuvan, yhteisen ilmaisun kulttuurina.
Jospa kuitenkin on niin, että tämä näkemys luonnon vahvuudesta pitää huolta itsestään, kyvystä uusintaa ja kehittää itse itseään toisensa kautta ei olekaan oikeaan osuva. Jospa onkin niin, että luonnon omat varustukset eivät riitä kohtaamaan sitä itseään, ts. työskentelymme (entäusserung) luonnon kanssa kääntyykin vieraantumiseksi (entfremdung), ei vain meidän vieraantumiseksi luonnosta, toisistamme ja itsestämme vaan myös tuon ulkoisen luonnon vieraantumiseksi itsestään? Luonto olisikin siis heikompi kun klassisessa saksalaisessa filosofiassa (Hegel, nuori Marx) uskottiin ja toivottiin.
Tällöin se toinen (douple), minkä tuotamme, onkin jotain alkuperäistä, meille vierasta. Emme siis keräisikään luonnosta voimaa (potentia) vaan kyvyttömyyttä (impotentia): vieraantuneena, luonnollisen perustan puuttuessa, emme pysty estämään tuotantoamme hankkimasta omaa ”elämää”, joka ylittää ja ohittaa meidän omat tarkoituksemme samalla välinpitämättömyydellä kuin me olemme tarkastelleet ulkoista luontoa aina ensimmäisestä teollisesta vallankumouksesta lähtien.
Tarkemmin sanoen: siitä lähtien kun järjestimme keskinäiset suhteemme pääomasuhteen kautta, ts. 1) raha välittää luontosuhteitamme, 2) hyväksyimme eriarvoisuuden keskuudessamme siten että ne, jotka koostavat tuotantoprosessin – päättävät siis mitä, miksi, miten, missä ja milloin tuotetaan – saavat myös päättää mitä tehdään tuotannon tuloksella.
Siten alkoi eriarvoisten ihmisten yhteisten intressien etsiminen, jotka viimekädessä määritetään kaikesta irtireväistynä, abstraktina käteismaksu -suhteessa (cash-nexus) markkinoilla.
Markkinaistuvat yhteisöt vai yhteisöllistyvät markkinat?
Tehkäämme karkea analyyttinen jako yhteisen talon – tämän ainokaisen maapallomme – pidossa, siis taloudessa. Toisaalta meillä on tuottava kulutus (friends&care economy: koti-, yhteisö- ja julkistalous) ja toisaalta kuluttava tuotanto (consum economy: funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto).
Lähtökohtaisesti friends&care -talous perustuu yhteisöjen rakentamiseen ja kehittämiseen (commoning) ja consum -talousmarkkinointiin (marketing). Tällä hetkellä käymme kiivasta kamppailua siitä markkinallistammeko yhteisöllistämisen (marketing the commoning) vai yhteisöllistämmekö markkinoinnin (commoning the marketing).
Kun yhteisön rakentaminen (commoning) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen tukeutuvan yhteisen (common) tuottamiseen, niin markkinointi (marketing) perustuu eriarvoisten ihmisten rahavälitteisestä samamittaisuudesta sopimiseen (dealing), siis kaikesta irtireväistyyn, abstraktiin vaihtoyhteyteen.
Pääomasuhteen kautta tapahtuva markkinavälitteinen tuotannonohjaus on perustunut aina Valistuksesta lähtien ajatukseen käytettävissä olevien resurssien rajattomuudesta ja tuotannon loputtomasta kasvusta. Nykyinen globalisaatio on edennyt ilman logosta, siis ilman käsitystä maailman rajallisuudesta. Tätä logosta ei voida rakentaa pelkästään samaisen kasvumekanismin varaan, ts. antamalla kaikille luonnonvaroille hinta, joka rajoittaisi niiden käyttöä.
Jos hyväksymme YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitetta käsitykseksemme maailmasta ja sen tulevaisuudesta, siis logokseksi itsestämme, on meidän välttämättä levitettävä friends&care -talouden piiristä consum -talouden piiriin ajatus samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen perustuvasta yhteisöjen rakentamisesta, kanssalaisuudesta. Miksi?
Tasavertainen avoliitto yhteiskunnallisille tuottajille
Tätä nykyä emme voi syödä atriatakaan tai juoda kuppostakaan kahvia tai teetä, ilman että hyödyntäisimme ihmisten työtä ympäri maailmaa. Kuitenkin olemme näihin kanssalaisiimme yhteydessä vain hintamekanismin kautta. Emme koskaan saa tietää kuka ja millä ehdoilla milloin missäkin on tehnyt sen työn, jonka tuloksista päivittäin nautimme. Yleensä oletamme, että hinta, jonka siitä maksamme, on ainakin jossain määrin reilun vaihdon tulos, vaihdamme siis toistemme työtä päikseen jossakin suhteessa. Kuten tiedämme tämä vaihtokauppa ei ole tasavertaista vaan siirtää epäreilusti resursseja maasta toiseen.
Tämä pääomasuhteen ja hintamekanismin kautta lähes monopolioikeudella toteutettu, koko maapallon talouden ja talon pidon yhteenkutova (texturing) logos on meistä, luonnosta ja yhteisöistämme täysin vieraantunutta tyhjyyttä: kasvua kasvun vuoksi. Tällä synnyttämällämme toisella (double) on taipumus irrottaa meidät luonnosta ja tehdä meistä välinpitämättömiä myös itsemme suhteen.
Kun nyt olemme yhdessä sopineet yhteisestä yhteisöllisestä logoksesta – YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteesta – on meidän itse kunkin oltava mukana lukemassa auki ja kirjoittamassa tätä kanssalaisuuden tekstuuria siellä missä näistä asioista päätetään, siis työpaikalla. Kun jo olemme friends&care -talouden puolella yhteiskunnallisia tuottajia, tämä sama asenne ja asema tulisi avata myös consum -talouden yksiköissä.
Työpaikoille siis tasavertainen avoliitto pakkoavioliiton sijaan!
Aiheeseen liittyvää ja luettua mm.
Screpanti, E. 2017. Karl Marx on wage labour: From natural abstraction to formal subsumption. Rethinking Marxism A Journal of Economics, Culture & Society 29 (4) 511-537.
Tupinambá, G. 2017. The unemployable and the generic: rethinking the commons in the communist hypothesis. Palgrave communications | 3:17073 | DOI: 10.1057/palcomms.2017.73 | www.palgrave-journals.com/palcomms. Haettu 20.10.2020.