Li Andersson linjapuheessaan Vasemmistoliiton valtuustolle lauantaina (19.03.2022):
”Onhan Nato ollut olemassa vuosikymmeniä, ja jäsenyyden merkitys hyvin tiedossa. Heille haluan vastata, että politiikkaa tehdään aina ajassa. Me olemme nyt aivan uudenlaisessa tilanteessa Euroopassa.” (kurs. mvv).
Todellakin, politiikkaa tehdään ajassa, mutta ei vain ajassa vaan myös tilassa, siis tilanteessa, jonka asetelmat, rakenteet ja juuret ovat vuosisataisten yhteenottojen tulosta. Jos lähdemme siitä, että kysymys on yhden miehen tai muutaman hullun järjettömyydestä, suljemme itseltämme mahdollisuuden tehdä reaalista analyysia tilanteen historiallisista juurista. Teemme silloin päätöksemme tässä ja nyt. Tilanneanalyysiksi riittää, että Putin on järjetön ja Venäjä hylkiö. Andersson on siis hyväksynyt ja selittänyt tilanteen, vain päätöksen ajankohdasta ja -menetelmistä on tarvis keskustella.
Niinpä Anderssonin linjapuheesta puuttuu yrityskin historiallisen kehityslinjan erittelyyn Venäjästä, NATO:sta, EU:sta tai Suomen ”Suuresta linjasta”, ja jopa siitä miten Suomesta on jo tullut de facto natomaa Sauli Niinistön ”prosessuaalisen” ulkopolitiikan seurauksena.
Jokin kuitenkin painaa Anderssonin mielessä: NATO:n tarjoama ydinasesateenvarjo ja onko NATO sittenkään vain puolustuksellinen sotilasliitto: ”Meidän pitää kysyä itseltämme onko ydinasepelote se, mihin me haluamme puolustuksessamme nojata?” …. ”Jos Suomi liittyisi Natoon, olisi hyvin tärkeää, että Suomi työskentelisi sen jälkeen sen eteen, että järjestö toimisi puhtaasti jäsenmaidensa alueiden puolustuksellisessa tarkoituksessa.”
Siis jos hyväksymme ydinasesateenvarjon, hyväksymmekö samalla itsemme maalitettavaksi ydinasein? Entäpä jos joudumme lähettämään nuoria miehiämme ja naisiamme NATO:n hyökkäysoperaatioon johonkin päin maailmaa? Olisiko meillä mitään sanomista USA johtoisen NATO:n politiikkaan?
Andersson antaakin vihjeen toisesta mahdollisuudesta: ”EU:ssa on parhaillaan käynnissä unionin puolustusyhteistyön tiivistäminen niin sanotun “strategisen kompassin” kautta. … Tämä yhteistyö ei kytkeydy minkään suurvallan intresseihin tai etupiireihin, vaan eurooppalaisten intressien ja arvojen puolustamiseen. Tämä on Suomelle tärkeä ja mielenkiintoinen vaihtoehto, jota ei saa unohtaa keskusteluissa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaratkaisuista, ja myös sellainen, johon vasemmiston omissa pohdinnoissaan kannattaa keskittyä.”
Andersson on optimistinen: EU:n strateginen kompassi ei johda NATO:n ja EU:n sulautumiseen USA:n johtamaksi sotilasliitoksi, eikä uudeksi Euroopan sotilaalliseksi suurvallaksi, jolla on omat suurvaltaintressinsä ja eksistentiaaliset uhkansa, joita asein, myös ydinasein, voidaan puolustaa, vaan, että EU keskittyy sen sijaan ”eurooppalaisten intressien ja arvojen puolustamiseen”. EU oli alun perin rauhanhanke estämään sodat Euroopassa. Voisiko EU nyt siis jatkaa tätä hanketta maailmanlaajuisesti – kehittyä siis rauhan suurvallaksi?
Anderssonin mielestä puheet ””rauhanpolitiikasta” kuulostavat helposti kovin ontoilta. Ja sitä ne ovatkin, mikäli “rauhanpolitiikan edistäminen” on kiertoilmaus hyökkäyssodan hiljaiselle hyväksynnälle.” Sitähän se ei ole koskaan ollut, eikä ole nytkään. Meillä on nyt kuitenkin erityisen painava syy pitää yllä rauhaa – ja se on ekologinen kriisi. Nyt on kirjaimellisesti kysymys jokapäiväisestä leivästä, energiasta ja raaka-aineista – siis siitä, kuinka luonnon rajalliset resurssit jaetaan kaikille – ei vain harvoille, siis meille.
Andersson ei viittaa linjapuheessaan tähän suurimpaan kaikkia kansakuntia uhkaavaan turvallisuusuhkaan – käynnissä olevaan ekologiseen katastrofiin. Hänen maailmastaan puuttuu realismi, niin sodan, rauhan kuin maapallon ekologisen kestävyyden suhteen.
Andersson päättääkin puheensa: ”Maailma tarvitsee tasa-arvon, vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämiseen sitoutuneita liikkeitä ja voimia enemmän kuin koskaan”. Nämä ovat varmaan myös niitä Anderssonin kaipaamia eurooppalaisia arvoja. Ne ovat liberalistisia arvoja.
Niitä julistaen USA ryhtyi kylmänsodan jälkeen valloittamaan maailmaa kiistäen kaikilta muilta kansakunnilta yhdenvertaisen aseman itsensä kanssa. Tämä maapallon kaupallinen globalisaatio näki kansallisvaltiot ja niiden ajatukset omasta kansakunnasta esteenä levittää demokratiaa, kaupallista yhteistyötä ja kaupallisia yhteistyöjärjestöjen toimintaa USA:n tulkitsemalla universaalilla tavalla. Toisten kansallisvaltioiden nationalismi oli este ja viiväste USA:n hegemonisen aseman vahvistumiselle. Noita esteitä murrettiin mitä erilaisimmin pakkokeinoin, jopa sodin. Kansallisvaltioiden taloudet tulivat riippuvaiseksi kansainvälisestä kaupasta ja ajatukset kansakunnista purkautuivat kaupallisiksi kansalaisyhteiskunniksi.
Vaikka talouden globalisoituminen on edennyt raivokkaasti, niin se ei ole onnistunut purkamaan nationalismia pelkäksi kaupalliseksi vaihdoksi. Sodanrealistit varoittivat nationalismin voimasta jo 1990 -luvun alussa, mutta noita varoituksia ei kuunneltu. Samalla eteen noussut toinen vielä ehdottomampi raja, jonka yli ei voida mennä: ekorealismi. Niinpä olemme samanaikaisesti itä/länsi ja pohjoinen/etelä –vastakkainasettelussa: Kuinka jakaa luonnon rajalliset resurssit kansakuntien välillä ja kansakuntien sisällä ”tasa-arvon, vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien” periaatteiden mukaisesti kaikille noin 10 miljardille ihmiskunnan jäsenelle ekosfäärin asettamin ehdoin?
Mitä tämä ekorealistinen tulkinta tasa-arvosta, vapaudesta, demokratiasta ja ihmisoikeuksista edellyttää? Se merkitsee liberaalinen demokratian nousemista demokraattiseksi realismiksi, ts. jotta jokainen meistä pystyisi tosiasiapohjaisesti arvioimaan ekorealismin vaatimukset ekosfäärille, jonka osa itsekin olemme, on meidän kaikkien oltava mukana päättämässä mitä, miksi, milloin, missä ja miten tuotetaan ja miten mahdollinen ylijäämä hyödynnetään.
Mitäkö tällä on nyt sitten tekemistä Suomen NATO jäsenyyden kanssa? Jos rajaudumme tarkastelemaan NATO -kysymystä hallitusohjelmakysymyksenä tai sotarealistisena valtakysymyksenä eri sotilasliittoumien kesken tai jonkun tahon järjettömyytenä tai hulluutena, suljemme itsemme juuri niiden liikkeiden ja voimien ulkopuolelle, joita Anderssonkin kaipasi. Meillähän on vanha hyvä iskulause: Ruokaa, Työtä, Rauhaa. Siitä on nyt kirjaimellisesti kysymys – nyt koko ihmiskunnan mittakaavassa.
Viite
Andersson, L. 2022. Linjapuhe Vasemmistoliiton valtuustolle 19.03.2022