Saatteeksi: viime päivinä on ollut esillä 50 -vuotismuisteluja vuodesta 1968 ja sen jälkeisistä vuosista. Itse en osallistunut Vanhan valtaukseen. Pääsin ylioppilaaksi vuonna 1966, aloitin psykologian opiskeluni Jyväskylässä, menin armeijaan alkuvuodesta 1967. Siirryin opiskelemaan Helsingin yliopistossa vasta syksyllä 1969. Menin hetimiten mukaan ainejärjestön toimintaan ja jonkun aikaa myöhemmin liityin myös ASS:in jäseneksi. Olin/olen siis taistolainen. Oman poliittisen ohjelmani ytimen rakensin Marxin nuoruuden ajan taloudellis-filosofista käsikirjoituksista (1844), lyhyesti sanoen: käytännöllinen humanismi.

 

Minun sukupolvelle – siis jo 1940 -luvulla syntyneille – ei kotona eikä koulussa juuri kerrottu mistä lapset tulevat, puhumattakaan siitä miten lapsia tehdään. Minulle tämä elämän perusasia kerrottiin Jyväskinon hämärässä aulassa kauhistuttavana pimeyden viekoituksena. Ensimmäinen kysymykseni oli: ”tekeekö presidenttikin jotain sellaista?”

Yksilöllisen elämän moninaisuus avautui minulle kaikessa rikkaudessaan vasta opiskeluaikoinani psykologian opiskelijajärjestön Kompleksin lukemattomissa miitingeissä, sensitivity training’eissä ja bileissä, joita pidettiin harva se ilta Åbo Nationin pyörösalissa Uuden ylioppilastalon ylimmässä kerroksessa, Helsingin kattojen yläpuolella.

Mutta vasta vuosikymmenten kuluessa, askel askeleelta alkoivat paljastumaan ne moninaiset rakenteellisen väkivallan piilomekanismit, jotka liittyvät yksilöllisen erityisyyden kieltämiseen ja eristämiseen, ja joiden esiin nostamista #metoo-liike on nyt viimeksi vienyt eteenpäin.

Samoin oli politiikan kanssa. Suomen menneistä lähivuosista – siis kahdesta sodasta ja jälkimmäisen voittajasta, Neuvostoliitosta – ei juuri puhuttu, ei kotona eikä koulussa. Kun veljeni kysyi isältäni ”kuka se semmoinen mies kuin Karl Marx oli?, isä tovin mietittyään totesi: ”Hän oli tiedemies.”

Opiskeluaikoinani, 1960 -1970 lukujen vaihteessa, vasemmistohenkisiä psykologianopiskelijoita innosti käytännöllinen humanismi, voisiko nyt sanoa #mekanssa-liike: ensin olisi saatava aikaiseksi yhteisö, jossa ”jokaisen yksilön vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”, ja jonka lippuun voidaan kirjoittaa: ”jokaiselta kykyjen mukaan ja jokaiselle tarpeiden mukaan”  … vasta sitten tosi rauha ja rakkaus on mahdollista, kuten aikakauden klassikkokin Kenen joukossa seisot-laulu asian tiivistää.

Ajattelimme siis, että ihmisenä olemisen oikeudet ovat historiallisesti määrittyneet ja että riippuu yhteisön kehitystasosta ja -vaiheesta missä määrin ja miten nämä itse itsellemme asettamat, itse kullekin kuuluvat oikeudet pystytään reaalisesti toteuttamaan. Ihmisarvo on siis kiistämätön tavoite myös käytännössä, ei vain teoreettisena ideaalina.

Olisi siis kaksi kokonaisuutta, jotka olisi ratkaistava uudella tavalla: keskinäiset suhteemme (vapaus) ja luontosuhteemme (kyvyt ja tarpeet) … ja mikä tärkeintä: ratkaisut olisi tehtävä niin, että ne tukevat toinen toistaan: että me kaikki, kanssalaisina, eläisimme yhdessä vapaana ja sovussa luonnon kanssa.

Silloin uskoimme, poiketen monista Keski-Euroopan opiskelijaliikkeistä, julkisen ja erityisesti valtionvallan yhteisöllisyyden voimaan #mekanssa-asiassamme. Pettymys oli suuri: sitä mukaan kuin valtiovallan ja julkisen vallan voimattomuus ja yhteisöllisyyden rajat tulivat näkyviin, sitä hatarammaksi ja sekavammaksi liikkeemme kävi.

Lapualaisoopperan pasifistinen irtiotto laajeni PeteQ:n, Kuningas Ubu:n, Marat/Sade:n ja Affen jengin monien töiden kautta henkilökohtaisen vapauden ja itse kunkin oman elämänpolun ehtojen etsimiseen. Valtiovalta alkoikin olla osa ongelmaa eikä sen ratkaisua.

Saman aikaisesti kun liikkeemme sokeapiste – suhteemme sisäiseen luontoon – otettiin kulttuuriliberaalien muokattavaksi, kriisiytyi myös suhteemme ulkoiseen luontoon: Rooman klubin ensimmäiset raportit globaalista ympäristökatastrofista (1972) ja öljykriisi (1973) säikyttivät meidät kaikki, tai ainakin minut: kasvun rajat on saavutettu, hiljainen kevät teki tuloaan.

Olimme ylpeitä ETYK:stä (1975) ja Kekkosesta sen junailijana, mutta emme vieläkään ymmärtäneet kolmoskorin (ihmisoikeudet) merkitystä valtiovallan haastajana. Sen sijaan odotimme paljon taloudelliselta yhteistyöltä (toinen kori), joka jäi pitkälti kuolleeksi kirjaimeksi Jimmy Carterin (1977-1981) nostettua ihmisoikeusretoriikan USA:n talousliberalismia korostavan ulkopolitiikan ideologiseksi kärjeksi.

Korpilammen seminaarin konsensushengen mukaisesti (1977) Suomikin irtautui sotien jälkeisestä keynesiläisestä elvytyspolitiikasta ja siirtyi konsensuspolitiikkaan elvyttämään elinkeinoelämää: valtion tuella ja ay -liikkeen hiljaisella siunauksella vientiteollisuus määräsi nyt pelin säännöt avautuvilla tavara- ja rahamarkkinoilla; valtiovalta puolestaan huolehti työvoiman saatavuudesta, kohtuullisesta hinnasta, ylläpidosta ja koulutuksesta sekä tavara- ja palvelutuotannon vaatimasta infrastruktuurista. Toistuvien devalvaatioiden sijalle tulivat suhdannemyrskyt ja lamat.

Huoli luonnosta – sisäisestä ja ulkoisesta – sai kovin kaupunkilaisen ja keskiluokkaisen ratkaisun: sisäinen luonto näyttäytyi kulttuurisena purkamistehtävänä ja ulkoinen luonto luonnonkauniin tavoitteluna, siis kahtena erillisenä, välittömänä, kokemuksellisena haasteena, ei ulkoisen ja sisäisen luonnon keskinäissuhteena ja yhteiskunnallisesti tuotettuna arvona.

Sittemmin kulttuuriliberalismi ja vihreydellä höystetty talousliberalismi löivät kättä päälle ja perustivat poliittisen liikkeen ja puolueen. Niinpä ongelma oli koteloitu kulttuuriliberaaliksi, urbaaniksi, luonnonkauneutta – kaukaa – ihailevaksi elämänmuodoksi.

Mikä jäi ratkaisematta? Ihmisen käytännöllinen ja reaalinen suhde sekä sisäiseen että ulkoiseen luontoon. Ihmisen ja luonnon suhde kyllä levisi abstraktin teorian ja esittävän taiteen kentiltä poliittisen käytännön (praxis) piiriin ilmaisten (valtio)kansalaisten intressejä, mutta kolmas elementti, työ ja teollinen tuotanto (poiesis), joka on luontosuhteemme kannalta ratkaisevin, jäi ulkoisen sääntelyn varaan: sen sisäisiin valtarakenteisiin ei puututtu, ts. työn kautta rakentuva reaalinen ulkoisen luonnon tuntemus ja siten sisäisen luonnon kehitys eivät rakentuneet yhteen palkkatyö/kuluttaja -suhteen sisällöllisen rajallisuuden, jopa tyhjyyden vuoksi.

Miksi tämä on tärkeää? Kun siirrymme abstraktista humanismista – oli se sitten uskonto- tai oikeusperusteisesta – käytännölliseen humanismiin, niin se merkitsee sitä, että ihmiset itse ihmiskuntana – tällä hetkellä esim. YK:n Agenda 2030 ja 17 kehitystavoitetta – määrittelee ehdottoman ihmisarvon itselleen. Se ei siis tule taivaasta eikä löydy luonnosta vaan ihmisen historiallisesti kehittyvästä kyvystä järkeillä ja perustella omat aikomuksensa yhdessä ja yhteisöllisesti.

Toisin kuin abstrakti humanismi olettaa tämän olevan mahdollista irrottautumalla kaikesta, luonnosta ja historiasta ja verhon takana päättää tästä ehdottomasta yhteisestä ihmisten keskinäissuhteiden arvosta, käytännöllinen humanismi lähtee siitä, että ”ihmiskunnan tuotannollinen historia on ihmisen psykologian avoin kirja” (Marx). Siten ainoa ihmisen asettama ehdoton arvo voi olla – jos olemme elämän kannalla – ihmisen ja luonnon keskinäissuhteen elämää ylläpitävä yhteisömuoto. Siten ihmisen ja luonnon suhde on rakennettava niin, että organisoituu sisäisen ja ulkoisen ”luonnon henkiinherättäminen ihmisen vapaan, tietoisen toiminnan”, vapaan työn kautta, sillä “vapaa työ … on luonnon itsevälitystä” (Marx).

Tällöin:

1. Kestävä taloudellinen kehitys on määritettävä luonnosta luontoon ainesten läpikulun määrällä (throughput) siten, että se vastaa luonnon uusintamis-  ja vastaanottokykyä. Taloudenpito on siis luonnon uusintamista (reproduction), luonnon ehdoilla, ihmisen tukemana.

2. Sisäisen luontomme kehitys on kasvattamista ja kasvamista tuottamalla (pro-duction): Jokainen sukupolvi ottaa vastaan aiempien sukupolvien kulttuurisen perinnön, teorian elämästä ja vie sitä eteenpäin, sitä uusiksi muotoillen.

Siten nykyinen funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto rajautuu ja tukeutuu ulkoisen luonnon uusintamisen ehdoille ja työvoiman uusintaminen, re-production, puolestaan kääntyy hallitsevaksi (itse)tuotannoksi (production) ulkoisen luonnon uusintamisen opastamana (in-formed by nature).

Onko olemassa yhteisöä, jossa tämä voisi toteutua? … millainen sen tulisi olla?

 

…. jatkuu