Jouko Kajanoja nosti ansiokkaasti esiin KU:n horisontissa (28. 12. 2018) kysymyksen työtakuusta ja viittasi sekä ”Lex Leppäseen” (1988-1992) että Vasemmistoliiton tulevaisuusohjelmaan, jonka mukaan ”kaikille yli 24 kuukautta työttömänä olleilla tulee olla subjektiivinen oikeus palkkatuettuun työhön”.
Kajanoja oli mukana tutkimassa ja edistämässä Paltamon kunnan täystyöllisyyskokeilua vuosina 2009–2013. ”Toimeenpanijana oli kuntavetoinen yhdistys ja kokeilu rahoitettiin valtion budjetista. Paltamon kaikille työhaluisille ja työkykyisille työttömille osoitettiin työpaikka, josta maksettiin työehtosopimuksen mukainen palkka.”
”Paltamon työttömyys väheni kahdessa vuodessa 18 prosentista 4 prosenttiin. Suurin ongelma oli tuottavien työtehtävien löytäminen – seudulla on suhteellisen vähän vireää elinkeinoelämää. Suurin osa työllistetyistä työskenteli työpajaluonteisessa ”työvoimatalossa” ”.
Kajanoja vetoaa puheenvuorossaan kahteen otteeseen ”jälkikeynesiläisen taloustieteilijä” William Mitchellin ehdotukseen työtakuusta, jossa ”etsitään työtehtäviä, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä mutta jotka eivät toteudu nykyisillä työmarkkinoilla.”
”Tuleeko työtakuu yhteiskunnalle kalliiksi?” Kajanoja kysyy lopuksi ja myöntää että ei tiedä, mutta ”William Mitchell sanoo, että työtakuun toteuttamatta jättäminen tulee kalliiksi.”
Millaista taloudenpitoa työtakuun toteuttaminen sitten vaatisi?
William Mitchell
William Mitchell on australialainen taloustieteilijä ja yksi tunnetuimpia uuden rahateorian (Modern Monetary Theory, MMT) edustajia ja aktiivinen blokkari. Hän on myös Täystyöllisyys ja Oikeudenmukaisuus -keskuksen (The Centre of Full Employment and Equity, CofFEE) johtaja Newcastlen yliopistossa.
Hänen ja Thomas Fazi’n yhteisen, toissavuonna julkaistun kirjan otsikko sanoo jo paljon Mitchellin ajatuksista: Valtion palauttaminen – edistyksellinen visio itsenäisyydestä jälkiuusliberalistista maailmaa varten (Reclaiming the State A Progressive Vision of Sovereignty for a Post-Neoliberal World, 2017, Pluto Press).
Mitchell kannattaa Brexiä ja suhtautuu erittäin varauksellisesti perustuloon ja tarjoaa vaihtoehdoksi työtakuuta (Job guarantee).
Kysymys on rahasta
Rahan nykyisen käytön yksi perustavoite on se, että mikä tahansa resurssi voidaan vaihtaa mihin tahansa toiseen resurssiin: sademetsä coca-colaan tai kultainen vesihana puhtaaseen veteen – kysymys on vain ja vain vaihtosuhteista, ei siis moraalista vaan kannattavien diilien tekemisestä. Diilien, jotka ovat yksityisoikeudellisia ja joihin ulkopuolisilla ei ole paljonkaan sanomista.
Tämä koskee myös resurssia ”työvoima”: ajatuksen mukaan työttömyys on seurausta siitä, että työvoiman hinta ei asetu sille tasolle joka vaadittaisiin, jotta muut resurssit saataisiin käyttöön tuottavasti. Vapailla markkinoilla kaikkien eri resurssien käyttö asettuu tasapainoon ja tämä tasapaino ilmaisee kunkin hetken saavutettavissa olevan tuotantokapasiteetin, jonka tason määrää käypään hintaan saatavilla olevat resurssit. Käyttämättömänä olevat resurssit on siis väärin hinnoiteltu, eikä valtiovallan siten tulisi missään tapauksessa sotkeentua resurssien hinnoitteluun.
Tavoitteena ei kuitenkaan ole kaikkien resurssien tuotantoon saaminen. Välineestä, rahasta, on tullut päämäärä, ts. tavara – raha – tavara’ -prosessi on kääntynyt nurinpäin raha – tuotanto – raha’ -prosessiksi, jopa niin että alkuperäinen tavoite, tuotanto, putoaa kuviosta kokonaan pois ja prosessi kuihtuu muotoon raha – raha’ Kaikkien muiden varantojen – kuten organisaatio-, prosessivarantojen ja ihmiseen liittyvien varantojen on muotouduttava palvelemaan tämän rahoituksellisia voimavaroja kasaavan kiertokulun ylläpitämistä.
Kun raha – tuotanto – raha’ -prosessi on kiinnostunut työ(voima)varannon käyttöönottoon vain silloin kuin sen ehdot asettuvat yhteen muiden resurssien hyödyntämisen kanssa, jää – erityisesti kun tuottavuus on korkea – avoimeksi kuinka rahoitetaan tuotteiden loppukäyttöönotto. Investointien realisoituminen kulutuksena, oikeastaan tuottavana kulutuksena, ei voi täysimittaisesti toteutua kun työntekijälle ei makseta takaisin kaikilta osin sitä lainaa, jonka hän on antanut työantajalle työpanoksenaan.
Sen sijaan Mitchellin käsityksen mukaan itsenäisen kansallisvaltion yksi keskeisimmistä talouden työvälineistä on fiat -raha (lat. fiat <käskyn avaus: tapahtukoon niin … myös fiat lux, anna valoa). Kysymyksessä on siis raha, jonka kansallisvaltio synnyttää tyhjästä ja jota se laittaa harkintansa mukaan liikkeelle: ”rahallisesti itsenäiset tai valuttaa liikkeelle laittavat (currency-issuing) hallitukset … eivät ole koskaan rajoitettuja tulojensa suhteen (revenue-constrained) koskapa ne laittavat liikkeelle omaa valuuttaansa laillisuuspohjaisesti (by legislative fiat) ja omaavat siten halutessaan aina keinot saavuttaa ja ylläpitää täystyöllisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.” (Mitchell & Thomas Fazi 2017, 14). Tällainen valtio ei siis voi koskaan joutua maksukyvyttömäksi eikä siltä voi koskaan loppua rahat kesken.
Tällainen raha olisi siis itsenäisen valtion oiva väline saada kaikki olemassa olevat voimavarat – siis myös työttömät – mukaan tuottavaan työhön. Rahan saattamista liikkeelle laittavaksi voimaksi rajoittaa vain käytettävissä olevien voimavarojen tuotantokyky. Raha olisi siis jonkin sortin katalyytti: se auttaisi löytämään reitin käytettävissä olevien resurssien tavoitteelliseen yhteensovitukseen, ilman että se itse sotkeentuisi prosessiin. Katalyytti mahdollistaa uuden toimintareitin, uuden tavan liittää olemassa olevia resursseja yhteen asetetun tavoitetilan saavuttamiseksi.
Katalyyttista rahaa voi periaatteessa olla kahdenlaista: ensiksikin sellaista, jonka strukturoi käytettävissä olevien reaalisten resurssien yhteensovituksen periaatteella ”kaikki on vaihdettavissa kaikkeen” ts. kysymyksessä on vaihtoperusteinen autokalyytti, R – R’. Tällöin kaikkien reaalisten resurssien käyttö ja kombinoinnin tapa on toissijaista.
Tämä on nykyistä pankkien ja keskuspankkien lähes loputtomasti tuottamaa fiat-rahaa. Se onkin aiheuttanut uskomattoman suuren omaisuusarvojen inflaation, ts. arvottoman hintojen nousun ja samalla ylläpitänyt kulutuskysyntää velkaannuttamalla kotitaloudet, kansantaloudet ja suuren joukon yrityksiä koskapa palkat eivät ole seuranneet tuottavuuden kasvua enää pitkään aikaan.
Toinen katalyyttinen prosessi puolestaan on tavoitteellinen suhteessa käytössä oleviin resursseihin, ts. ”kaikkea ei voi vaihtaa kaikkeen” vaan kysymyksessä on käytettävissä olevien voimavarojen integrointi (ei vaihto) siten, että asetettu arvo realisoituu.
Katalyyttisen rahan laskennallisen määrän tasolla sinänsä ei ole olennaista merkitystä. Olennaista keskeistä on sen kyky aktivoida ja sitoa toiminallisesti yhteen olemassa olevia resursseja.
Siten itsenäisellä valtiolla ei ole mitään syytä ottaa luomaansa rahaa vasten velkaa. Valtio voi osoittaa rahan suoraan ”yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin”, joiden toteuttaminen markkinoiden kautta ei onnistu – siis esimerkiksi koulutukseen, terveyden- ja sosiaalihuoltoon ja mitä moninaisimpiin infrastruktuurin rakentamiseen ja ylläpitoon liittyviin tehtäviin.
Raha ei siis viittaisi johonkin jo tehtyyn työhön tai olemassa olevaan arvoon vaan johonkin tulevaan, joka pitäisi saada aikaiseksi. Raha on siis valtion määrittämä vastuutus (liability) ja luottamusta työntekijälle (”palkkaa”) saada liikkeelle olemassa olevat voimavarat (assets) tuottamaan yhteisöllisesti määriteltyä uutta ja arvokasta lisäarvoa.
Valtio toimisi siten kuten nykyiset pankit lainatessaan meille rahaa, kuitenkin sillä erotuksella, että valtiovalta haluaa määritellä etukäteen sen mitä toimintaa se pitää hyödyllisenä ja tuottavana. Tämä raha ei siis ole kohdennettu kulutukseen, jonka ajatellaan sitä kautta lisäävän tuotantoa ja työtä, vaan omien voimavarojen ylläpitämiseen ja kehittämiseen uuden tuotannon mahdollistamiseksi.
Kun pankit luovat ”rahaa” tyhjästä ja lainaavat sitä meille, niin ne ottavat meiltä tietysti sitoumuksen takaisin maksusta korkojen kanssa, ts. tavalla taikka toisella tuotamme arvoa, jolla maksamme velkamme (ellemme ota uutta velkaa). Pankkiraha on keino synnyttää yksityistä velkaa eikä yhteiskunnallisia vastuiden (liabilities) kautta yhteiskunnallista varallisuutta.
Valtiovalta haluaisi varmaan myös kirjata ylös kirjanpitoonsa sen, että sen antama rahoitus johtaa/on johtanut reaalisten arvojen tuottamiseen. Kysymys ei tällöin ole yksityisestä voitosta vaan etukäteen yhdessä sovitun arvon tuottamisesta (public value) ja sen realisoiduttua, sen kirjaamisesta taseisiin myös lisääntyneenä voimavaroina (assets), ei vain kustannuksena.
Olennaista on huomata, että tällöin tuotettu, lisääntynyt voimavara, julkinen lisäarvo (public added value) on käytettävissä uudelle kierrokselle yhdessä hyväksyttyjen arvojen tuottamiseksi. Näiden yhteisöllisten investointien kierto, siis Yi – tuotanto – Yi* (Yi*>Yi), on sekä luonnon- että kulttuurisen kehityksen välttämättömyydestä usein pitkäaikainen ja palautus on ensisijassa sekä yhteisöllisen että yksilöllisen tuottajuuden edistymistä ja luonnosta – luontoon -materiaalivirtojen minimoitumista, siis yhden voimavaran – yksilöllistyvän yhteisöllisyyden – rikastamista ja toisen, rajallisen voimavaran kulutuksen rajoittamista.
Siten työvoimaei olisi enää yksi voimavara muiden joukossa, joka pakotetaan muuntumaan ja sopeutumaan muiden voimavarojen käyttöönoton ehtoihin vaan sekä yksilöllinen että yhteisöllinen tuottajuuden kehittäminen määrittää muiden tuotantoresurssien käyttöönoton ehdot ja rajat.
Työttömän työvoiman saattaminen tuottavaksi vaatii mitä moninaisimpien eri varantojen määrälliseen ja laadulliseen yhteensovittamiseen: mm. ekologisia, teknologisia,organisaatio-, ihmis- ja prosessivarantoja. Syntyypä mihin tahansa tähän moniulotteiseen toimintamatriisiin viivästyksiä, kapeikkoja, katkoksia, kasautumia, tukoksia tai toimintahäiriöitä, se aiheuttaa painetta fiat-rahan inflaloitumiseen, koska sillä ei ole arvoa sinänsä, siis arvoa, joka olisi sidottu esim. kultaan. Sen ainoa arvo on eri osapuolten luottamus siihen, että tehdyt sitoumukset/lupaukset (liabilities) realisoituvat luvatussa ajassa käyttöön otetuilla/annetuilla resursseilla.
Kysymys on siis investoinnista (invest< lat. investire, in (johonkin sisään) + vestire (pukea), pukeutua virkapukuun, sittemmin kaupallisessa käytössä: antaa pääomalle uusi muoto), siis voimavarojen sitouttamista tuotantoon tavoitteena saada voimavarat uuteen käyttökelpoisempaa ja hyödyllisempään muotoon. Tähän tarvitaan sekä paikassa että ajassa liikuteltavissa olevaa sisällöistä irrotettua resurssia, johon sen vikkelyydestä huolimatta voidaan luottaa: raha on luottamusta. Ja luottamus rakennetaan ja työstetään yhteisöllisesti demokratian keinoin.
Sivumennen sanoen toistakin tietä hahmotellaan kryptovaluuttojen avulla, jolloin luottamus on muutettu julkiseksi algoritmiksi verkkoon.
Työtakuu siis?
Jos siis haluaisimme toteuttaa työtakuun Suomessa William Mitchell’in ajatusten pohjalta, meidän olisi ainakin:
- ryhdyttävä valmistelemaan Fexit’iä, siis eroamista eurosta, jotta saisimme riittävän rahapoliittisen liikkumavaran, jopa itsellisyyden,
- ryhdyttävä rakentamaan massiivista kansallista investointiohjelmaa sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän talouden toteuttamiseksi,
- ryhdyttävä uudistamaan perusteellisesti kirjanpitojärjestelmää, jotta saisimme kirjattua kaiken itse kunkin tuottaman arvon työssä ja sen ulkopuolella sekä julkisen sektorin arvonmuodostuksen palautuksen julkisiin taseisiin.
Eteen nousee ainakin yksi vakava ja vaikeasti hahmotettavissa oleva ongelma: kuinka tällöin säilyttää Suomen markan arvo? Viime kädessä kysymys on tuonnista ja viennistä ja niiden keskinäisestä suhteesta. Sinänsä vienti on aina menetys kansantaloudelle: täällä tehty viedään muiden hyödyksi ja iloksi. Vastaavasti, tuonti on kansantaloudellemme plussaksi ja eduksi. “Kaupan alijäämä on merkki siitä että kaupan reaaliehdot (real terms of trade) toimivat alijäämäisen kansakunnan eduksi (working in favour). Tämä on uuden rahateorian (MMT) lähtökohta (standard) ja mielestäni kiistämätöntä” (Mittchell, 2019).
Jos joku tuo enemmän kuin vie, niin joku toinen puolestaan vie enemmän kuin tuo. Raha ja teknologia ovat keinoja jakaa uudelleen reaalisia resursseja, siis maata, työtä, energiaa ja luonnon materiaaleja. Kun meidän on tätä nykyä pakko hyväksyä ajatus, että luonnonvarat ovat meille rajalliset, on meidän myös hyväksyttävä ajatus siitä, että jollekin annettu on toiselta pois.
Voisimmeko ajatella että uusimuotoinen raha ja yhteisöllisesti ja ekologisesti kestävä teknologia saataisiin toimimaan toiseen suuntaan, ts. sekä vähentämään luonnonvarojen kulutusta että sosiaalista hätää ja puutetta? Raha ei siis voisi olla autotalyyttinen R – R’, vaan jonkin sortin kolmivaihekatalyysi Yhteisö – tuotanto – Yhteisö’
Viitteet
Kajanoja, J. 2018. Mitä on työtakuu? Horisontti Kansan Uutiset 28. 12. 2018.
Mitchell, B. 2019. There is no internal MMT rift on trade or development, blogikirjoitus 10. 01. 2019. http://bilbo.economicoutlook.net/blog/?p=41327 Luettu 13.01.2019.
Mitchell, W., Fazi, T. 2017. Reclaiming the State: A Progressive Vision of Sovereignty for a Post-Neoliberal World. Pluto Press. Kindle Edition.