Uuden hallituksemme ohjelman johdannossa todetaan päättäväisesti: ”Tavoitteenamme on luoda Suomesta sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen yhteiskunta vuoteen 2030 mennessä. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa taloutta hoidetaan ihmistä (kurs. mvv) varten, ei päinvastoin”.
Vielä Ilta-Lehden vuotamassa lähes valmiissa ohjelmaversiossa oli ”ihmistä varten” -ilmaisun paikalla ”yhteiskuntaa varten”. Poliittista vääntöä ilmaisusta käytiin siis aivan loppumetreille saakka ja tulos on ilmeinen kompromissi. Mutta mistä?
Tuotanto ja työvoiman uusintaminen
Jakakaamme talous – analyysin vuoksi – kahteen osaan: 1) suurelta osin kansainväliseen, funktionaaliseen tavara- ja palvelutuotantoon (FTPT), 2) pääosin kansalliseen julkis-, yhteisö- ja kotitaloustuotantoon (JYKT), jonka keskeisenä tehtävänä on mitä moninaisemman kansallisen infrastruktuurin rakentaminen ja ylläpito sekä riittävän ja osaavan työvoiman takaaminen tavara- ja palvelutuotannolle.
Todettakoon aluksi, että olennainen osa yhteisö- ja kotitaloustuotannosta jää kirjaamatta tuotannoksi nykyisten kirjapitokäytänteiden vuoksi. Samoin julkistalouden tuotannon arvonlisäyksiä kirjataan vain osin julkistalouden omiin taseisiin.
Välitön oman ja läheisten elämän ylläpito, henkilökohtainen ja laajennettu uusintaminen (koulutus, sote) sekä vapaa(ehtoinen) työ eri yhteisöissä vie noin 90% meidän kokonaisaikaresursseistamme, palkkatyölle jää loput noin 10%. JYKT-tuotannon tulokset ovat tietysti oman ja läheistemme elämän perusta. Ne ovat myös aivan välttämätön edellytys palkkatyön kautta toteutetulle ja realisoidulle tuotannolle … mutta entäpä päinvastoin?
Mikä ero näillä kahdella tuotannonhaaralla on?
Funktionaalinen tavara- ja palvelutuotannon ajurina on taloudellinen voitto, kuten klassisesti asia ilmaistaan: raha – tuotanto – enemmän rahaa …. ja sitten taas uusi kierros. Resurssien kohdentamisen tuottavuus mitataan jälkikäteen markkinoilla. Yritysten raju kilpailu suhteellisesta lisäarvosta lisää kuolleen työn, teknologian, ja vähentää elävän työn tuoteyksikkökohtaista määrää. Voiton varmistaminen pakottaa yrityksiä lisäämään tuotettuja yksiköiden määrää.
Jotta tämä kiihdytetty tarjonta kyetään realisoimaan voittona, on kehitetty toinen, sitä tukeva erittäin voimakas ja vaikutusvaltainen kiihdytin, nimittäin mainos- ja markkinointikoneisto kaikkine eri muotoineen. Se muotoilee tätä nykyä myös sosiaalisten yhteisöjemme toimintaa mieleisekseen, kuten Facebook, Google, Alababa, Amazon ja monet muut osoittavat.
Talouspoliittinen lähtökohta on, että tämä lisääntyvä, eriytyvä ja kaksoiskiihdytetty tarjonta synnyttää vastaavan kysynnän. Ostaja siis löytyy aina, tarjonta ja kysyntä pysyvät tasapainossa. Kun palkkasummat eivät kutenkaan ole enää pitkään aikaan seuranneet tuottavuuden kehitystä, tarvittavaa efektiivistä kysyntää on jouduttu lisäämään joko valtion toimin tai yksityistä – yritysten että kotitalouksien – velkaa lisäämällä … ja rajusti. Tämä tarjonnan ja kysynnän kilpajuoksu ei tunnista eikä tunnusta lainkaan ulkoista ehdotonta ehtoaan – luontoa, ts. sitä mitä luonnosta otetaan ja mitä sinne kaadetaan tuotannon ja käytön jälkeen.
Lainat luovat talletukset
Kun pankit luovat tyhjästä edellä mainittua ”horisontaalista” velkarahaa luotonantoa laajentamalla, se tapahtuu pankkijärjestelmän sisällä. Se johtaa pankin talletuksen ja vastaavan vastuun syntymiseen omaisuutena. Asiakkaalle muodostuu omaisuus (talletus) ja vastaava vastuu (laina). Tämä nollaavat toisensa: luotu velkaraha nollautuu velan maksun myötä – tosin pankki saa korkojen myötä itselleen enemmän kuin antoi asiakkaalleen. Kun korkoon menevä raha on jostakin löydyttävä, se on pois kulutuksesta ja siten kokonaisvelan kasvu näyttäytyy luonnonvoimaisena välttämättömyytenä.
Kun valtiovalta pitää näin luotua pankkien velkarahaa ihan oikeana rahana, niin sen omistajalla on oikeus vaatia suurempi tai pienempi siivu maailmasta omaan käyttöönsä.
Tämän velkarahan, kuten ”horisontaalisen” rahan yleensäkin, yksi perusoletus on, että markkinoilla kaikki voidaan ja tulee voida vaihtaa mihin muuhun tahansa ja että vaihtosuhde on itse kunkin itsenäisesti päätettävissä. Puhdas vesi ja kultainen vesihana ovat keskenään vaihdettavissa, kunhan vain vaihtosuhteesta sovitaan. Vaihtotapahtumaa rajoittaa vain siihen osallistuvien joko itse tai julkisen vallan asettamat itse vaihtotilanteeseen nähden ulkokohtaiset rajoitteet.
Horisontaalisen rahan historia on kiinni kaupassa ja kaksinkertaisessa kirjanpidossa (varannot/velvoitteet) lähtien siitä, että ”kaiken saa vaihtaa kaikkeen ilman lupaa”. Valtiollisen, ”vertikaalisen rahan” historiallinen juuri on puolestaan valtiovallan oikeudessa määrätä millä verot maksetaan lähtien ajatuksesta ”mitään ei saa vaihtaa mihinkään ilman (valtion) lupaa”.
Luotto tuottaa verot
Aivan samoin kuin yksityisellä puolella luotot luovat talletuksia, eikä päinvastoin, talletukset luottoja, julkinen sektori rahoittaa vertikaalisen rahan luotolla oman tuotantonsa ja kerää kustannukset takaisin veroina. Jos julkinen sektori jää alijäämäiseksi – ts. menoja on ollut enemmän kuin mitä veroilla kerätään takaisin – tämä raha lisää yksityisen sektorin nettorahoitusta. Jos taas veroja kerätään enemmän kuin julkiseen tuotantoon on rahaa kiertoon, on se pois yksityiseltä sektorilta. Näin julkinen sektori voi määritellä oman luototuksensa koron plus- tai miinusmerkkiseksi.
Vertikaalisella rahoituksella toteutettu julkisen talouden alijäämä ja siten yksityisen sektorin rahoitusylijäämä ei kuitenkaan siirrä vastaavia vastuita pankkijärjestelmän sisälle vaan vastuu kantaa VM:ää luotottava keskuspankki, jonka vastuut puolestaan eivät ole velkoja – ne ovat vastuita sille itselleen. On tulkinnanvaraista, onko VM velkaa keskuspankille, vai onko kysymyksessä yhteisvastuullinen aviopari, jotka ei voi olla veloissa keskenään.
Tästä vertikaalisen rahan omalaatuisesta ”vastuuttomuudesta” seuraa se, että julkinen valta voi määrittää horisontaalisen rahan arvoa vain välillisesti säädellen sitä vero- ja korkopolitiikalla. Ja se on taas mahdollista vain maailmassa, jossa ei ole pulaa tuotannontekijöistä ja voidaan olettaa niiden täydellinen keskinäinen vaihdettavuus, ”kaikki on vaihdettavissa kaikkeen”. Sellaista maailmaa meillä ei ole. Olemme kyllä, valitettavasti, kuvitelleet sellaisen olevan meillä nyt käsillä, ehkä noin 30-40 vuoden ajan.
Siten vertikaaliseen rahoitukseen perustuva pyrkimys laimentaa horisontaalisen rahoituksen kuumeista itsetuhoisuutta vie meidät ojasta aallokkoon, jossa ankkuri ei yltä pohjaan.
Ihminen ja yhteiskunta
Kuten tiedätte, talous merkitsi alun perin talonpitoa, kotitaloutta (oikos). Nyt kotitaloutemme on ihmiskunnan taloutta. Maapallo on yhteinen kotimme. Ihmiskunta on ensimmäistä kertaa määrittänyt itse itselleen YK:n Agenda2030:ssa inhimilliselle elämälle, ihmiselämälle, ihmiselle oikeudenmukaisen elämän yhteiskunnalliset ehdot asettamalla 17 kehitystavoitetta toteutettavaksi. Ne eivät ole tulleet taivaasta vaan niissä yhdessä rakennamme teorian todesta, hyvästä ja kaunista elämästä, siis kestävästä kulttuurista. Talouden tulisi tietysti palvella tätä yhteiskuntaa ja tätä ihmistä.
Yhteiskunnallinen tuotanto – julkinen, yhteisöllinen ja kotitaloustuotanto – tarttuu ihmiseen ja yhteisöön ja niiden kehittämiseen, kaava on siis: yhteisö – tuotanto – parempi yhteisö. Kilpailun sijasta kysymys on pikemmin käytettävissä olevien resurssien, voimavarojen, tietojen ja taitojen integroimisesta yhdessä edeltä päätettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi, ei arvojen vaihtamisesta ja niiden rahamuotoisesta mitoittamisesta.
Siten ei niin, että ”kaikki on vaihdettavissa kaikkeen ilman lupaa” kuten horisontaalinen raha lupaa; eikä asiaa ratkaise se, että vertikaalista rahaa ylettömästi venytetään tämän saman lupauksen viimekätiseksi takaajaksi.
Siten voisimme sanoa, että julkis-, yhteisö- ja kotitaloustuotanto on jo pitkään ollut hallitseva talouden momentti, jos sen kaikki aikaansaannokset kirjattaisiin taloudellisessa kirjanpidossa.
Nykyisen, yksityisen funktionaalisen tavara- ja palvelutuotannon elinehtona olevien rakenteellisten kiihdyttimien purkaminen, niin tuotannossa kuin markkinoillakin, avaisi mahdollisuuden rakentaa horisontaalisen ja vertikaalisen rahan uusmuodostelma, joka sitoisi rahan yhteisölliseksi investointivälineeksi toteuttamaan kaiken sen mistä on yhdessä demokraattisesti sovittu.