Suuresti arvostamani tutkija Timo Miettinen (HY) tulee HS:n kolumnissaan eilen johtopäätökseen, että demokratia ei ole ”niinkään poliittinen järjestelmä kuin kulttuuri, jonka ytimessä oli kyky oppia menneisyyden virheistä”. Demokratia on siis oppi yhteiskunnallisesta oppimisesta toisin kuin liberalismi tai sosialismi, jotka ajavat ”yliajallista ihannneyhteiskuntaa”. (1)
Nyt kuitenkin demokratiaan on iskenyt dementia: se ei muista mitä on oppinut.
Onko sitten niin, että demokratia onkin ihmisten kesken tapahtuvaa vallanjakoa itse kunkin kokemusten pohjalta, siis eräänlaista kulttuuriliberalismia, keskustelua itse kunkin elämäntunnoista, siis Epithemuksen jälkikäteisen tietämisen elämää.
Sen sijaan taloudellinen liberalismi ja sosialismi keskittyivät ihmisen ja ulkoisen luonnon väliseen suhteeseen Prometheuksen, ennaltatietäjän tarmolla, apollooninen valo kutreillaan.
Tällöin Epithemuksen jälkikäteistä tietämystä saattoi kertyä ihmisen sisäisestä luonnosta ihmissuhteiden kautta, mutta keskustelematta jäi se, kuinka sisäinen ja ulkoinen luonto välittyvät reaalisissa luontosuhteissa, työssä ja tuotannossa. Senhän porvaristo julisti yksityiseksi alueekseen. Jokainen, joka sinne tuli, joutui luopumaan omakohtasuudestaan, olimmehan vain työvoimaa tehtaissa, puodeissa ja konttoreissa.
Kun markkinat 1800 -luvulla vapautuivat, alkoi todella Belle Époque, porvarillinen kansalaisyhteiskunnan kultainen aika. Kapitalismin maailmanvalloituksen edetessä tuo kansalaisyhteiskunta purkautui yhä pitemmälle kaupalliseksi. Ihmisten keskinäiset lupaukset muuntuivat keskinäisiksi veloiksi. Toisten ihmisten tunteiden tunnistaminen siirtyi mainos- ja markkinoinnin piiriin edistämään tavaroiden vaihtoa, ei rakentamaan yhteisöä. Demokratialta ei mennyt muisti vaan muistilta vietiin demokratia: muistia ei enää tarvittu.
Pitkään kuviteltiin, että keskustelu kansallisesta identiteetistä pitäisi yllä kulttuurista demokratiaa, siis yhteisymmärrystä omasta erityisestä paikastamme kansakuntien joukossa. Suomessa tuo keskustelu loppui pian ETYK -kokouksen jälkeen kulttuuriliberalismin rantauduttua Suomeen 1980 -luvun alussa. Kulttuurisen taistelukentän valtasi keskustelu yksilökohtaisesta identiteetistä, minusta ja minun selviämisestäni elämän taistoissa.
Kun sitten tälle työvoimalle, siis meille palkkatyöläisille, työ- ja tavaramarkkinoiden höykyttämille ja kyllästämille arjen sankareille alkoi paljastua, että Prometheuksen ennakkotieto maailmasta olikin juuriaan myöten tuhoisaa luonnolle ja meille itsellemme, niin meillä ei ollut käytettävissä omakohtaista tietoa ulkoisen luonnon rajoista. Sehän oli vain raaka-ainetta prometheuslaisten hankkeiden toteuttamiseksi.
Ongelman ratkaisu vaatii, että Epithemus, tuo jälkiviisas, ottaakin kaverikseen nyt Dionysoksen Apollon sijaan ja tunnustaa, että Pitkä Historia, Big History, aina alkupamauksesta (Big Bang) nykyiseen moderniin aikaamme elää jokaisessa meidän jokaisessa solussamme, kaiken aikaa, on osa meitä alati ja välittömästi. Pyhä (< koskematon, sacred) ei olekaan menneisyydessä vaan tulevaisuudessa. Ymmärtääksemme itseämme ja nykyisyyttä, tarvitsemme tulevaisuutta, enemmän kuin tulevaisuus meitä; tai kuten Amerikan alkuperäiskansat asian ilmaisivat: ”Lapsemme ovat antaneet maailman meille lainaksi”.
Jotta siis demokratia pelastettaisiin uhkaavalta dementialta, sen on kerättävä ja hyödynnettävä ei vain keskinäisiä kokemuksiamme vaan ja erityisesti kokemuksiamme siitä, kuinka rakennamme institutionaaliset välitykset sisäisen ja ulkoisen luontomme välille kestävällä tavalla. Sitä emme ole vielä oppineet.
Viite
(1) Miettinen, T. 2023. Demokratia kadotti oman historiansa Keskustelu demokratian tilasta muistuttaa toisinaan kilpikonnan ja Akhilleuksen välistä kilpajuoksua. HS kolumni 18.07.2023.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009724296.html
Kirjallisuutta
Dupuy, J-P. 2013. The Mark of the Sacred Cultural Memory in the Present. Stanford University Press. Kindle Edition.