Saatteeksi: Tämä pamflettimuotoinen kirjoitus julkaistaan myös Arja Alhon toimittamassa Ydin -lehden erikoisnumerossa Sota&Rauha Sotilasliitto vai ei. toukokuussa 2022 hieman lyhennettynä ja ilman lähdeviitteitä. (13).

Suosittelen koko kirjan lukemista!

Leipää, työtä, rauhaa!

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan!

Eduskunnalle 13. 4. 2022 annettu Valtioneuvoston Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta irrottaa tuhoisan Ukrainan sodan sekä historiasta että geopolitiikasta. Turvallisuusympäristössämme on tapahtunut ”perustavanlaatuinen muutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan”. Jättäminen reagoimatta siihen ”saattaisi johtaa Suomen kansainvälisen aseman muuttumiseen ja liikkumatilan kaventumiseen”. Siinäkö koko analyysi? (1)

Selontekoa julkistettaessa korostettiin kuitenkin, että nyt ei reagoida vain Ukrainan sotaan vaan kysymys on kansallisista linjauksista, joilla on vaikutuksia vuosikymmeniksi Suomen kansainväliseen asemaan ja liikkumatilaan. Selonteko ei anna mitään perusteita arvioida näitä vaikutuksia, ollaanpa sitten NATO:n jäsen tai ei.

Edes sodanrealismin kannalta kysymys ei ole ensisijaisesti Ukrainasta, jonka maaperällä nyt kaksi muodostumassa olevaa liittokuntaa koeponnistaa voimasuhteitaan. Kysymys on – jälleen kerran – kuinka jaetaan laskevan ja nousevan suurvallan vaikutusvalta uudelleen.

Nykyisten sodanrealismin oppien mukaan, joilla nyt sotaa Ukrainassa käydään, kaikilla kansakunnilla katsotaan olevan oikeudet itse määritellä omat intressinsä ja eksistentiaaliset uhkansa. Ne on määritellyt itselleen niin USA, Kiina ja Venäjä kuin muutkin suurvallat. Pienetkin valtiot, kuten Suomi, ovat myös pidättäneet oikeuden määrillä ne itse.

Meidän on siis varauduttava myös siihen, että Venäjä määrittelee Suomen liittymisen NATO:on itselleen eksistentiaaliseksi uhaksi kuten se on tehnyt Ukrainan suhteen.

Jos teemme kansallisella päätöksellä Suomesta juridisestikin NATO -maan, julistamme kansakuntana muille kansallisvaltioille, myös Venäjälle, vähintäänkin neljä asiaa:

– Suomi ei ole enää itsenäinen valtio sodan ja rauhan kysymyksissä,
– Suomi ei enää takaa sitä, etteikö sen kautta voisi joku hyökätä kolmanteen maahan,
– Suomi on eturintamassa suurvaltojen eturistiriitojen ratkaisemisessa, myös voimakeinoin, tapahtuipa ne missä päin maailmaa tahansa,
– Suomen maaperältä voidaan käyttää ja sinne voidaan varastoida ydinaseita, jos tilanne niin vaatii.

Nämä julistukset omasta kansallisesta itsemäärämisoikeudesta luopumisesta antaisivat meille luvatun NATO -pelotteen, jonka sisällöstä meillä ei ole mitään takeita.

Haluammepa tai emme, Suomen NATO-suhteessa kiteytyy moni aikakautemme keskeinen haaste. Maantiede ei haasta meitä enää vain pitkän lähirajamme takia vaan myös ja nyt ensisijaisesti globaaleissa suhteissa: KiinaVenäjä/USA, itä/länsi ja etelä/pohjoinen. Historia sitoo ajatuksemme viime vuosisadan sotarealismin seurauksena syntyneeseen ydinasein jäädytettyyn kauhuntasapainoon. NATO on osa tätä ongelmaa. Se ei ole osa ratkaisua, joka on nyt löydettävissä sodanrealismin sijaan vain ekorealismin ehdoilla.

Ekorealismin kannalta on kysymys aivan kirjaimellisesti meidän jokapäiväisestä leivästämme, itse kunkin omasta työstä ja maailmanrauhasta. Ne liittyvät toisiinsa. Niiden massiiviset haasteet on ratkaistava yhtä aikaa. Nopeasti, parin vuosikymmenen aikana.

Jokapäiväinen leipämme
Jos luonnon kestävyyden rajoja noudatettaisiin tiukasti, nykyinen elintarvikejärjestelmämme voisi tarjota tasapainoisen ruokavalion vain noin 3,4 miljardille ihmiselle. Meidän pitäisi kuitenkin pystyä tarjoamaan ruokaa noin 10,2 miljardille ihmiselle. Se on mahdollista, mutta ei ilman radikaaleja uudelleenjärjestelyjä koko elintarvikejärjestelmässä. Keskeisiä edellytyksiä ovat alueellisesti uudelleen jaettu viljelysmaa, parannettu vesiravinteiden hallinta, ruokahävikin vähentäminen ja ruokavaliomuutokset. (2)

Suomessa minimitoimeentuloraja on noin 28€ päivässä. Vuonna 2017 maailman väestöstä 88% tuli toimeen vähemmällä. Noin 5600 miljoonaa ihmistä asui maissa, joissa 90% ansaitsi vähemmän. Mitä pitäisi tehdä, että edes Suomen tuolloinen tilanne – siis 77% ansaitsisi vähintään ja 23% alle 28€ päivässä – saataisiin yleiseksi tasoksi maailmassa, siis suomalainen minimitulotaso kriteeriksi ja vielä niin, että hyväksyisimme sen alituksen noin yhdellä viidestä maailmassa? Tuotantoa tulisi lisätä ja paljon. Nykyinen tuotanto tulisi vähintäänkin viisinkertaistaa.  Se on mahdotonta. (3)

Jotta tilanne tulisi kirkastetuksi, ottakaamme vielä esimerkki lemmikkieläinten maailmasta. Oletetaan, että Yhdysvalloissa asuvat koirat muodostavat oman kansansa, ”Koiramaan”, ja niiden keskimääräiset ylläpitokustannukset edustavat tämän koirakansakunnan keskimääräisiä tuloja. Heidän tulonsa asettaisivat Koiramaan selkeästi keskituloiseksi kansakunnaksi, Paraguayn ja Egyptin kaltaisten maiden yläpuolelle. Itse asiassa Koiramaan, tämän yhdysvaltalaisen koirakansakunnan, tulot asettaisivat sen asukkaat, koirat, parempituloisiksi kuin 40% maailman väestöstä. Ja jos keskitymme yksinomaan terveydenhuoltomenoihin, ero kasvaa valtavaksi: keskimääräiset vuotuiset menot Koiramaassa olisivat korkeammat kuin terveydenhuoltomenot maissa, joiden osuus maailman väestöstä on yli 80 prosenttia. (4)

Entäpä ilmaston keskilämpötila, joka vaikuttaa ratkaisevasti elintarviketuotantoon? Viimeisen 10 000 vuoden aikana maapallon keskilämpötilan on ollut suhteellisen vakaa. Nyt, jos ei jotain aivan perustavan laatuista muutosta tapahdu, keskilämpötila nousee vajaassa vuosisadassa runsaat 3C° astetta. Biosfäärillä ei ole mitään keinoa sopeutua tässä tahdissa näin suureen muutokseen. Tieteellinen näyttö on yksiselitteinen: ilmastonmuutos on uhka ihmisten hyvinvoinnille ja planeetan terveydelle. Kaikkien yhteisten maailmanlaajuisten toimien viivästyminen jättää väliin lyhyen ja nopeasti sulkeutuvan ikkunan elinkelpoisen tulevaisuuden turvaamiseksi. (5, 6)

Globaalin pohjoisen maat ovat vastuussa 92 % ilmaston hajoamista aiheuttavista kokonaispäästöistä. Samaan aikaan globaali etelä on vastuussa vain 8 % ”ylipäästöistä”. Ja suurin osa näistä maista on edelleen reilusti päästörajojen alapuolella. Tilannetta pahentaa vielä se, että ilmaston romahtamisen negatiiviset vaikutukset kohdistuvat juuri ensisijaisesti globaalin etelän maihin, jotka kärsivät valtaosan ilmastonmuutoksen aiheuttamista vahingoista ja kuolleisuudesta omissa maissaan. (6)

Maailma ei ole koskaan ennen ollut 8 miljardin ihmisen rasittama. Fossiiliset polttoaineet kantavat valtavan vastuun viimeaikaisesta taloudellista kasvustamme. Fossiiliset polttoaineet ovat kertaluonteinen voimavara, perintö, joka ei turvaa tulevaisuutta eikä luonnossa ei ole parempaa korvaavaa resurssia. Maapallon villit alueet vähenevät nopeasti nykykehityksen edetessä ja samalla tuhotessa rajallisia luontoresursseja. Lajien pysyvä sukupuutto on seurauksena saastumisesta ja elinympäristöjen häviämisestä. Ilmastonmuutos ja elinympäristöjen tuhoutuminen uhkaavat johtavat massasukupuuttoihin ja ympäristöhäiriöihin, joiden kaikkia seurauksia ei vielä voida ennustaa. (7)

Ymmärtääksemme millaisista mittasuhteista nyt on kyse, voimme käyttää ns. 70-sääntöä: kaikki, jonka kaksinkertaistumisaika (tai puoliintumisaika ehtymisen tapauksessa) on lyhyempi kuin 10 000 vuotta, ei ole kestävällä perustalla näissä ajan mittakaavoissa. Siksi kaikki luonnon resursseihin vaikuttavat toiminnot on pidettävä kasvu- tai ehtymisasteeltaan alle 0,007 % vuodessa, mikä on tarkoittaa käytännössä nollakasvua. Kansantuote ja sen kasvu kulkevat käsikädessä energian kulutuksen ja siten hukkalämmön lisääntymisen kanssa. Jos oletamme edes runsaan 2% vuosittaisen BKT:n kasvun, niin muutamassa vuosisadassa maapallomme alkaa kirjaimellisesti kiehua sen saavuttaessa 100c° pintalämpötilan. (7).

Minun sukupolveni muistaa hyvin John F. Kennedyn lohdullisen mantran varakkaille pohjoisessa ja köyhille etelässä: ”Nouseva vuorovesi nostaa kaikki veneet.”  Se ei ollut realistinen oletus edes taloudellisesti, eikä missään tapauksessa ekologisesti. Kapitalismi ei ole vähentänyt sosiaalista eriarvoisuutta, vaan pahentanut sitä. Globaalissa mittakaavassa se kirjaimellisesti valtasi maailman yhteiskunnat 1900-luvulla – tuoden toisille vaurautta ja toisille tulvia. Nämä tulvat ei tule enää perässämme, ne ovat nyt aivan vieressämme. (8)

Luonto ei tottele ihmistä eikä demokratiaa, vaan luonnonlakeja. Ihminen kuitenkin tuntee osan noista laeista, niiden syistä ja seurauksista ja niiden ihmiselle asettamista ehdoista ja rajoista. Ihminen pystyy siten käyttämään niitä rajallisesti omaksi edukseen. Tämä ”luonnon henkiin herättäminen” (Marx) on mahdollista vain luonnon ehdoilla.

Oikeus hyvään elämään ei tule taivaasta eikä se ole luonnossa valmiina ja sieltä esiin kaivettavissa vaan siitä on yhdessä sovittava ja se on yhdessä toimeenpantava. Siten hyvä elämä on tosi suhteessa luontoon, kaunis vuorovaikutuksessaan luonnon kanssa ja reilu ihmisten kesken. Hyvä elämä ei siis ole lähtökohta vaan tulema todesta, kauniista ja reilusta elämästä. Se on siis käytännöllistä humanismia. Ihmiskunta on kirjannut nämä oikeudet YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavoitteeseen. Elämämme on hyvä, jos edistämme näitä kaikkien oikeuksia.

Jokapäiväinen työmme

Tätä nykyä emme voi syödä atriatakaan tai juoda kuppostakaan kahvia tai teetä, ilman että hyödyntäisimme ihmisten työtä ympäri maailmaa. Kuitenkin olemme näihin kanssalaisiimme yhteydessä vain hintamekanismin kautta. Emme koskaan saa tietää kuka ja millä ehdoilla, milloin missäkin on tehnyt sen työn, jonka tuloksista päivittäin nautimme. Yleensä oletamme, että hinta, jonka siitä maksamme, on ainakin jossain määrin reilun vaihdon tulos, vaihdamme siis toistemme työtä päikseen jossakin suhteessa. Tämä vaihtokauppa ei ole kuitenkaan tasavertaista vaan siirtää epäreilusti resursseja maasta toiseen, etelästä pohjoiseen.

Kuvitelkaamme hetken ajan talousjärjestelmämme yksityistä, funktionaalista tavara- ja palvelutuotantoa polttomoottoriksi, joka ottaa käyttöenergiansa maasta kaivetuista fossiilisista energialähteistä, luonnosta, auringosta, ja tietysti työntekijöistä, ja joka tällä energialla sieppaa luonnosta raaka-aineet omaan myllyynsä, pistää ne uuteen uskoon ja heittää ainekset takaisin luontoon – ennemmin tai myöhemmin, muodossa tai toisessa; – kas, kun aine ja energia ei mihinkään häviä, vaan muuttaa vain muotoaan.

Se onkin olennaista: ihmiselle ja luonnolle arvokas työkykyinen energia purkautuu tässä prosessissa toisaalta hyödyttömäksi ja vahingolliseksi lämmöksi ja jätteeksi, ja toisaalta se saa ihmisen myötävaikutuksella aikaiseksi mitä monimoninaisimpia uusia materiaalisia muotoja meidän kaikkien iloksi ja hyödyksi. Tämä muotoon laittaminen onkin ihmisen kannalta polttomoottorimme keskeisin aikaansaannos.

Luonteeltaan tämä moottori on suihkupolttomoottori: se ottaa kaiken sisään toisesta päästä ja heittää toiselta puolen kaiken ulos – tavalla taikka toisella, ennemmin tai myöhemmin. Eri ainekset kulkevat läpi koneiston hyvin eri nopeuksilla, kuten tiedämme: muovit muutamissa viikoissa, muotoon saatettu kiviaines kestää vuosituhansia ennen hajoamistaan kivipölyksi.

Polttomoottorisamme on moninaisia vaihteistoja, joita kutsutaan markkinoiksi. Niissä vallitsee säännelty kaaos: tarjonnan ja kysynnän tasapainoa ei ohjata ainesten vaihtona luonnon kanssa vaan rahanvaihtona ihmisten kesken. Rahanvaihto ei tätä nykyä ole millään tavalla – lähtökohtaisesti – sidottu ainesten vaihtoon luonnon kanssa.  Rahanvaihdon periaatteet murtavat ainestenvaihdon luonnon kanssa: vapaa työ luonnon itsevälityksenä, siis luonnon ja ihmisen keskinäinen metabolismina, on murtunut.

Harrastaessaan ainesten vaihtoa luonnon kanssa, muokatessaan luontoa, ihminen oppii, kuinka ulkoinen luonto toimii ja muuttaa samalla omaa sisäistä luontoaan. Tällöin kehittyy kokemus ja siihen perustuva kokeneisuus, taito ja taidontieto suhteessa luontoihin, ja myös niiden välille. Työtaidon lähtökohtainen intressi oli alun perin ja tulisi vieläkin olla ylläpitää ainestenvaihtoa luontojen – sisäisen ja ulkoisen – välillä, ts. rakentaa yhteisöä ja siten ihmistä ja kulttuuria luonnon asettamin ehdoin.

Vapaan työn ja taidon intressi ”luonnon henkiin herättämiseksi” (Marx) luontojen aineksia vaihtamalla ei kuitenkaan ole ollut kaikkien jakama. Nykyisen porvaristomme – niin kauppias-, teollisuus- kuin finanssiporvaristonkin – ensisijaisena intressinä ei ole ainestenvaihto luonnon kanssa vaan (kumulatiivinen) rahan vaihto ihmisten kesken. Rahan vaihdon periaatteet ovat jyrkässä tai jopa sovittamattomassa ristiriidassa ainestenvaihdon kanssa.

Karkeasti arvioiden tuottavuus on maailmantaloudessa kaksinkertaistunut viimeisten noin 30-40 vuoden kuluessa. Tämä merkitsee, että samassa ajassa tuotetaan kaksi kertaa enemmän tavaroita ja palveluita kuin 70 -luvulla. Tuottavuutta edelleen lisättäessä ja voittoja turvattaessa on tuotantoprosessin läpi virrattava yhä suurempia tavaramääriä ja niiden raaka-aineita, jotta saavutettaisiin uusi tuottavuustaso: tuottavuuden lisääntyessä tuotannon läpi kulkevien ainesten määrän on kasvettava nopeammin kuin lisäarvo. (9)

Jos työllistäisimme puoletkin maailman saatavilla olevasta työvoimasta tuottavuustasolla, joka nyt on välttämätön pääoman kasaantumiselle nykyisen kaltaisessa määrälliseen luonnonvarojen ja aineellisten hyödykkeiden kulutuksen kasvuun perustuvassa taloudessa, johtaisi se maapallon ekosysteemin romahtamiseen. (9)

Koko maapallo on nyt julkinen tila. Mitään ei voida enää piilottaa sinne jonnekin, kauas, kaatopaikkalle, periferiaan. Maailman kapitalistinen kehitys on voinut jatkua vain sosiaalisten ja ekologisten seurausten siirtämisellä ja ulkoistamisella keskustoista periferioihin. Länsi saattoi saavuttaa kehitystasonsa vain siksi, että sosiaaliset, ympäristölliset ja taloudelliset vaikutukset ulkoistettiin järjestelmällisesti maailman reuna-alueille. Nyt tämä yhteinen julkinen tilamme paljastaa, kuinka periferioilla historiallisesti esiintyneet barbarisaatio- ja tuhoprosessit alkavat tapahtua myös keskustoissa – eikä niitä voida enää ulkoistaa. (10)

Nyt luonto määrittää realiteetit, ei yksikään suurvalta, ei yhdessä eikä erikseen. Liberalistisen taloudenpidon ajama taloudellinen universalismi, rahallinen yksimittaisuus, kulttuurisen liberalismin sateenvarjon alla, yli kansallisvaltioiden rajojen, on nyt törmännyt ylittämättömiin ekorealismin rajoihin. Meidän on siis siirryttävä sodanrealismista ekorealismiin. Se on systeeminen muutos. Se tarkoittaa pääomasuhteen, erityisesti suhteellisen lisäarvon, ihmiskunnallistamista, sen ehdollistamista ja suhteellistamista ekosfäärin rajoihin.

Tähän sosiaalisesti reiluun ja biosfäärin kannalta kestävään muunnokseen ei riitä siirtymä yksityisistä voitoista valtiollisiin ylijäämiin raha- ja finanssipolitiikan keinoin, mitä nyt kuumeisesti yritetään, vaan meidän on itse kunkin opittava  ja rohjettava kohdata reaalisessa luontosuhteessamme, siis työssä, tuotannossa ja kulutuksessa kaikki luonnon asettamat turvarajat (mm. luontokato, ilmastonmuutos, saastuminen, otsonikato, pienhiukkashaitat, merten happamoituminen, ravinnekuorma, juomavesi, maankäyttö, suuret ekosysteemit) ja olla mukana päättämässä mitä, miksi, miten, milloin ja missä tuotetaan ja kuinka mahdollinen ylijäämä hyödynnetään. Tämä on puolestaan sitä demokraattista realismia, jota demokraattisen liberalismin ylläpito puolestaan edellyttää.

Miten siis edetä? Keskustelussa on ollut ainakin nämä kuusi eri vaihtoehtoa:

1. Demokraattinen sentralismi, ensimmäistä tai jälkimmäistä painottaen, kestävyyssiirtymä on puhtaasti politiikkaa ja poliittisen päätöksenteon asia.
2. Valtiosääntely ja markkinat, ensimmäistä tai jälkimmäistä painottaen, kestävyyssiirtymä on tavoitteiltaan poliittinen hanke, mutta sen toteuttaminen tehdään markkinoiden kautta politiikan asettamissa kehyksissä.
3. Paikallismarkkinat, ts. uskotaan kunkin kansakunnan sisäisiin markkinoihin ja viimekädessä taloudelliseen omavaraisuuteen.
4. Kansainväliset markkinat, ts. uskotaan kansainväliseen suhteelliseen etuun perustuvaan työnjakoon ja tuotantoketjuihin sekä markkinahinnoittelun ohjaavaan voimaan.
5. Vastuulliset rahamarkkinat, ts. uskotaan siihen, että niillä, joilla nyt taloudellisia resursseja ohjattavanaan, asettuvat kestävän siirtymän kannalle investointeja ohjatessaan: raha saa sosiaalisen ja ekologisen arvon.
6. Yhteisöllistetyt rahamarkkinat, ts. lähdetään siitä, että jokaiseen taloudelliseen transaktioon saadaan upotettua kestävyyssiirtymän edellyttämät tavoitteet ja velvoitteet, ts. rahan funktionaalisia tehtäviä (laskentayksikkö, vaihdonväline, arvonsäilytys) laajennettaisiin erikseen ohjelmoitaviksi yhteyskäytänteiksi (ecosocial protocols), jotka huomioivat kestävyyssiirtymän sosiaaliset ja ekologiset vaatimukset. Raha on siis ekologisesti ja sosiaalisesti viisasta.

Maailmanrauha
Suomi valmistautuu siis sotaan varmistaakseen, että sotaa ei tule. Niin tekevät kaikki muutkin maat. Ja, kas kummaa – sota tulee! Ekorealismin kannalta tämä täysin absurdia. Kaikkien turvallisuus heikkenee kaiken aikaa ja erityisesti juuri siksi jokainen yrittää turvata vain itseään. Jokaisen hankkima kansallinen turvallisuustae vähentää kaikkien turvallisuutta sulkemalla pois mahdollisuuksia ja lyhentämällä aikaa kaikkien yhteisen turvallisuusratkaisun löytymiselle, siis sovinnon rakentamiselle luonnon kanssa.

”Jokaisella … valtiolla on yhtäläinen oikeus turvallisuuteen. Vahvistamme jokaisen osallistuvan valtion omakohtaisen oikeuden valita tai muuttaa turvallisuusjärjestelyjään, mukaan lukien liittoumasopimukset, niiden kehittyessä. Jokaisella valtiolla on myös oikeus puolueettomuuteen. Jokainen osallistujavaltio kunnioittaa kaikkien muiden oikeuksia näissä asioissa. Valtiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella. Etyjissä millään valtiolla, valtioryhmällä tai järjestöllä ei voi olla ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä Etyj-alueella eikä niillä ole oikeutta pitää mitään ETYJ-alueen osaa vaikutuspiirissään.” (11, kurs. mvv).

Miten voimme vahvistaa turvallisuuttamme tekemättä sitä toisen valtion kustannuksella? Vain jos rauha on jakamaton ja kaikkien jakama. Kuten ihmisoikeudetkin, rauha on kaikilla tai ei kellään.

Ei ole olemassa suvereenia ihmiskuntaa saatikka kansakuntaa luonnon ja luonnonlakien edessä. Reaalinen suhteemme luontoon – työ ja tuotanto/kulutus – on jo aikoja sitten sitonut meidät kaikki yhteen luottaen rajattomaan taloudelliseen kasvuun ja siten loputtomiin luonnonvaroihin. Vaikka kehitys on radikaalisti moninaistunut pohjoisissa kansakunnissa saatavilla olevaa tavara- ja palvelutarjontaa, se on samalla yhtä radikaalisti määrittänyt kansantalouksien riippuvuutta globaaleista markkinoista ja suhdanteista.

Sotarealismi olettaa arvokonservatismiin tukeutuen, että kunkin kansakunnan erityisyydessä, ainutlaatuisuudessa, on peruste voimatasapainon ylläpitämiseen tai muuttamiseen. Samanaikaisesti kuitenkin taloudellinen globalisaatio purkaa tuota erityisyyttä taloudellisen liberalismiin tukeutuen, uskoen sen universaalisuuteen, siis sen kiistämättömään oikeuteen.

Arvokonservatismi on suojautumista ekorealismilta tai jopa ekologisen katastrofin täydellistä kieltämistä. Arvokonservatismia käytetään sisäisten ja ulkoisten voimatasapainojen yhtäaikaiseen määrittämiseen niin Venäjällä, USA:ssa, Kiinassa kuin Euroopassakin. Sotarealismi ja sitä tukeva arvokonservatismi ei ole ratkaisu ekorealismiin. Päinvastoin se tekee mahdottomaksi vastata kaikkien kansakuntien yhteiseen eksistentiaaliseen, ekologiseen haasteeseen.

Demokraattinen liberalismi on tukeutunut taloudelliseen liberalismiin ja sen moniin oletuksiin, joista yksi keskeinen on ajatus rajattomista luonnonvaroista. Tämä oletus ei tunnetusti pidä paikkaansa. Demokraattisen liberalismin kohtalon ratkaisee vasta se, kuinka se pystyy vastaamaan ekorealismiin.

Kuinka pystymme pitämään kiinni demokraattisesta liberalismista, kun törmäämme luonnon ehdottomiin rajoihin ja joudumme sekä kansakuntien kesken ja kansakuntien sisällä jakamaan radikaalisti uudelleen luonnon voimavaroja? Ajaudummeko kaikki täällä pohjoisessa arvokonservatismiin löytääksemme perusteet kaikelle sille, mitä olemme itsellemme maailmalta kahmineet VAI pystymmekö muuntamaan ihmisoikeutemme sitoutumuksiksi koko biosfäärin pelastamisen puolesta? Eikö ekorealismin tulisi olla turvallisuutemme perusta?

Kun nyt on edessä kohtuutalouden (degrowth) edellyttämien yhteisöjen rakentaminen (convivialization) jotta saisimme puretuksi sotateollisia, uuskolonialistisia ja uusiutumattomiin luonnonvaroihin perustuvan energiatalouden rakenteita, on meidän avattava polku 1) tuotannon uudelleen paikallistamiselle (relocatization) ja 2) kaiken tieteellisen ja teknisen tiedon yleismaailmalliselle yhteiskäytölle ekosfäärin pelastamiseksi.

Ratkaisuna ei siis ole Maailman talousfoorumin kehittelemä keinomaailma, metaverse, vaan Maailman sosiaalisen foorumin vaatima reaalisen maailman uudelleenjäsennys. Ehkäpä vanhan iskulauseen uudelleen muotoilu ilmaisee ytimen: Kaikki maailman palkkatyöläiset – kamppailuun leivän, vapaan työn ja rauhan puolesta! (All laborers of the world – unite for bread, work and peace!).

Entä Eurooppa? Onko Euroopan siis joko nöyrryttävä tai alistuttava kahden oligarkkisen ja harvainvaltaisen suurvallan eturistiriitojen edessä?

Eurooppa synnytti aikoinaan kolonialismin, rasismin ja orjuuden. Nyt Eurooppa heiluttaa lippua vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta määrittelemättä niiden ekorealistisia reunaehtoja kaikille noin 10 miljardille ihmiselle ja ekosfäärille. Me olemme nyt vähemmistössä kaikilta osin.

Euroopan edistyksellisen perinnön kestävyys ja vahvuus mitataan ekorealismin asettaman eksistentiaalisen haasteen ratkaisemisessa, ei sodanrealismin määrittelemän voimatasapainon kautta.

Eurooppa voi nousta suurvallaksi vain antamalla etelälle ja idälle parempia vastauksia kuin Kiina/Venäjä tai USA. Tarvitsemme siis maailman sosiaalista foorumia ja YK:ta rakentamaan yhteisöjä koko ihmiskunnan yhteiselle tulevaisuudelle.

Myös Suomen on nostettava kansallinen asemansa ja liikkumatilansa arviointi kysymykseksi aikakaudesta ja sen haasteista. Päivittäkäämme S. G. Elmgrenin (1848) klassisia sanoja: Olemme saaneet nähdä, kuinka Suomen mielipiteet ovat kääntyneet uuteen suuntaan. On aika, jolloin vapauden asia ja kansallisuusasia asetetaan vastakkain. Se on luontoa tuhoavien voimien keksintöä, vaikka nyt tiedämme, että ne kaksi ovat saman isän ja äidin lapsia. (12)

Viitteet
Tässä pamflettimuotoisessa kirjoituksessa on käytetty suoria lainauksia alla luetelluista lähteistä sivunumeroa mainitsematta. Suoria lainauksia on myös monista KU blogi-kirjoituksistani ilman eri mainintaa (https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/)

(1) Valtioneuvosto 2022. Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta Valtioneuvoston julkaisuja 2022:18 Valtioneuvosto Helsinki.

(2) Gerten, D., Heck, V., Jägermeyr, J. 2020. Feeding ten billion people is possible within four terrestrial planetary boundaries. Nat Sustain 3, 200–208. https://doi.org/10.1038/s41893-019-0465-1).

(3) Roser, M. 2021. How much economic growth is necessary to reduce global poverty substantially?
https://ourworldindata.org/poverty-minimum-growth-needed

(4) Korzeniewicz, R. P., Moran, T. P. 2009. Unveiling Inequality. Russell Sage Foundation. Kindle Edition.

(5) Homer-Dixon, T. 2022. World 3 at 50 What it got right, and what it got wrong. Cascade Institute.

https://canadiancor.com/wp-content/uploads/2022/01/Thomas-Homer-Dixon-slides-Jan-12-2022.pdf  Haettu 02.02. 2022.

(6) Roberts, M. 2022. Climate change and wars. https://thenextrecession.wordpress.com/2022/04/09/climate-change-and-wars/ Haettu  10.4.2022

(7) Murphy, T. 2021. Energy and Human Ambitions on a Finite Planet Assessing and Adapting to Planetary Limits, eScholarship, University of California https://escholarship.org/uc/energy_ambitions

(8) Lessenich, S. 2019. Living Well at Others’ Expense. Wiley. Kindle Edition.

(9)  Ortlieb, P. C. 2010. Zu gut für den Kapitalismus. Blockierte Potenziale  in einer überfordertenWirtschaft; Denknetz Jahrbuch 2010 (8),  12 – 19, Denknetz, Schweiz, Zürich.

(10) Canettieri, T. 2022. The becoming-periphery of the world. Academia Letters, Article 5029.

(11) OSCE 1999. Charter for European Security, Istanbul, 19. November 1999.https://www.osce.org/mc/39569  Haettu 05.02.2022

(12) Palmgren, R. 1948. Suuri linja. Arvidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkielmia. Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapaino. Helsinki.

(13) Alho, A. (toim.) 2022. Sota&Rauha Sotilasliitto vai ei.  YDIN- lehden erikoisnumero toukokuu 2022.