Akatemiatutkija Timo Miettinen kysyy tänään HS:n erinomaisessa kolumnissaan ”Entä jos kauppa ja taloudellinen yhteistyö eivät johdakaan rauhaan?” (HS 07.04.2024) Jopa presidentti Alexander Stubb on tykästynyt kirjoitukseen ja kehottaa X:ssä tutustumaan siihen.

Miettinen päättää kirjoituksensa huolestuneena:
”Tulee kuitenkin aika, kun kaaos pakottaa meidät pysähtymään myös ideoiden ja selitysten äärelle ja etsimään reittiä kohti tulevaa. Ei ole yhdentekevää, millaisten oletusten varaan tätä polkua rakennamme.”(1)

Miettiselle keskeinen kysymys on aateperinnön tulkinnasta siten, että emme ajaudu kulttuuriseen taantumukseen ja unohda eurooppalaisen liberalismin saavutuksia.

Meillä on kuitenkin sekä kulttuuri- että talousliberalismia. Katsotaanpa niiden suhdetta hieman.

Tiivistäkäämme kulttuuriliberalismi kolmeen perusteesiin:
– kukaan ei voi kiistää itse kunkin henkilökohtaisen kokemuksen (Erlebnis) todellisuutta
– jokaisella on oikeus ilman sen kiistämistä julkisesti puolustaa omaa kokemustaan
– yhteisöllisyys (commonis) perustuu samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen, ei eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen: jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto.

Tämä on siis liberalismin kulttuurinen arvoperusta ihmisten keskinäisissä suhteissa, yhteisöissä. Sen sijaan talousliberalismissa määritetään reaalinen suhde ihmisen ja luonnon välillä yksityisenä (privat) suhteena:
Ihmisen reaalinen suhde sisäiseen ja ulkoiseen luontoon ei ole julkinen (public) vaan yksityinen (privat), johon liittyy kolme perusoikeutta
– usus: omaisuuden käyttöoikeus,
– fructus: oikeus nauttia omaisuuden tuotteista, esimerkiksi puun hedelmistä,
– abusus: oikeus vahingoittaa tai tuhota oma(isuus).

Olemme toteuttaneet kulttuuriliberalismin arvopohjaa talousliberalismin ja sittemmin fossiilikapitalismin reaalisin keinoin olettaen, että luonnon varannot ovat ehtymättömät.

Kapitalismin suuri historiallinen, sivilisoiva tehtävä – universaalisen ihmisen synnyttäminen abstraktina, luonnosta, itsestään ja toinen toisistaan vieraantuneena, kuitenkin taloudellisesti keskenäisriippuvaisina palkkatyöläisinä/kuluttajina – jäi kuitenkin kesken, kun ekologinen realismi alkoi haastamaan oikeuttamme vahingoittaa tai tuhota luontoa (abusus).

Taloudellinen keskinäisriippuvuus – globalisaatio – kääntyi uhkaksi Pohjoisen lännen elämäntavalle, joka ei ole ekologisesti kestävällä pohjalla. Ekologisista syistä Etelä ja Itä – kuusi miljardia ihmistä – eivät voi kulkea samaa tietä Pohjoinen länsi on kulkenut. Tilannetta ei kuitenkaan alettu hahmottamaan ekologisen realismin haasteena vaan ulkopoliittisen realismin – voima vastaan voima – kautta kansallisina turvallisuuskysymyksinä; keskinäisriippuvuus aseistettiin: ”Our way of life is not negotiable!” (George H. W. Bush, Rio, 1992).

Kuitenkin tämä ulkopoliittisen realismin olettama etulyöntiasemamme on nyt mennyttä. Maailmantalouden painopiste siirtymässä takaisin sinne missä on sen väestöllinen painopiste, itään ja etelään. Historiallisesti katsoen, maailmantilanne normalisoituu. Myös Etelä ja Itä on nyt saanut otteen Renesanssin ja Valistuksen tuottamista taloudellista voimista, tekniikasta, sosiaalisesta suunnittelusta ja pääomittamisesta.

Jos he, noin 6 miljardia ihmistä, toteuttavat Valistuksen ja Sivistyksen ideaalit kuten Pohjoinen Länsi – pienen pieni vähemmistö – sen teki, olemme kaikki tuhon omia. Ekologinen realismi siis haastaa kulttuuriliberalismin arvopohjan ja erityisesti talousliberalismin kautta yksityistetyn, reaalisen suhteemme luontoon.

Jos jollakulla on vain käyttö- (usus) ja nautintaoikeus (fructus), sitä kutsutaan, käyttö- ja tuotto-oikeudeksi (usufruct). Sitä ei vielä pidetä omaisuuden todellisena hallintaoikeutena. Tällöinhän meillä on laillinen oikeus käyttää ja nauttia toiselle kuuluvan tuotteen hedelmistä tai voitoista (usufructuary), mutta meillä ei ole oikeutta vahingoittaa tai tuhota tuota omaisuutta (abusus).  Sehän on meilläkin, siis nykyisellä sukupolvella, vain lainassa.

Luontoa kaikkinensa ei omaksuta (aneignen), oteta omaksi, yksityisesti tai julkisesti (privat/public) vaan yhteisesti (gemeinen, commoning). Kulttuuriliberalismin teesi kokemuksen (Erlebnis) yksilökohtaisen ainutlaatuisuuden pohjalle syntyvästä yhteisöstä (Gemeinschaft, commonity) perustuu oletukseen kehityksestä (Entwicklung), siis kokemuksen työstämisestä yhteiseksi kokeneisuudeksi (Erfahrung). Muutamme siis yksilökohtaisen reaalisen yhteiseksi todellisuudeksi (Wirklich) ja yhteisen todellisuuden yksilökohtaisesti reaaliseksi.

Tämän yhteisen todellisuuden (Wirklich) työstäminen ei perustu nyt ekologiseen realismiin eikä meidän reaaliseen luontosuhteeseemme – työhön ja tuotantoon – vaan public/privat –jaon ylläpitämään palkkatyö/kuluttajan luontosuhteeseen työntekijästä pelkkänä ”työvoimana”, ei yhteiskunnallisena tuottajina, joita me koti-, yhteisö- ja (osin) julkistalouden osalta olemme.

Ekologinen realismi edellyttää ekologista demokratiaa. Kulttuuriliberalismin ohjelman läpivieminen ekologisen realismin pohjalta ei merkitsee uusklassisen taloustieteen muokkaamista sotataloudeksi sodaksi luonnon kanssa – kuten monet ovat ehdottaneet – vaan, että sen perustana on sovinnonteko luonnon kanssa. Se on taloustieteellinen paradigma:
– ”joka tunnustaa fysiokraatit taloudellisen ajattelun todellisiksi alkuunpanijoiksi,
– joka tunnustaa energian ratkaisevan roolin tuotannossa,
– joka tunnustaa taloudenpidossaan ihmisen riippuvuuden luonnonympäristöstä ja talouden luontoon kohdistuvista vaikutuksista,
– joka omaksuu monimutkaisuuden ja evoluution tasapainon sijasta,
– joka näkee kapitalismin rahataloudellisena tuotantojärjestelmänä,
– joka tunnustaa kapitalismin valtion ja yksityisen symbioottisen luonteen, ja joka ei ylistä tai halveksi kumpaakaan komponenttia.” (2)

Tämä Steve Keenin juuri ehdottama paradigma  ylittää public/privat -jaon ottamalla lähtökohdaksi ekologisen realismin.

Kulttuuriliberalismin ja talousliberalismin yhteensovittaminen ekologisen realismin ehdoilla ei merkitse vain fossiilikapitalismin hallittua alasajoa, vaan myös ihmisen luontosuhteen yhteisöllisen perusluonteen tunnustamista: Aivo- ja maapeltojen viljelemisen (culture) keskinäissuhteen on perustuttava elämän kunnioitukseen.

Viitteet
(1) Miettinen, T. 2024. Entä jos kauppa ja taloudellinen yhteistyö eivät johdakaan rauhaan? Kolumni HS 07.04.2024.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010337661.html
(2) Keen, S. 2024. Rebuilding Economics from the Top Down
Budapest Centre for Long Term Sustainability.