Hieman yllättäen ex-pääministeri, nyt eduskuntavaaleihin valmistautuva Matti Vanhanen totesi marraskuun lopulla sanomalehti Suomenmaan haastattelussa, että aito Nato-optio on Suomen kohdalla menetetty: “Se on sääli, se rajaa liikkumatilaamme. Nato-optio olisi toiminut monessa kansainvälisessä tilanteessa hyvänä painostuskeinona. …. – Olisi riittänyt, kun valtionjohto olisi ilmoittanut, että meidän täytyy ehkä ryhtyä keskustelemaan tästä kysymyksestä. Se olisi ollut erittäin vahva diplomaattinen ele.” (Suomenmaa 20.11.2014)
Onko siis optiopolitiikkamme tullut tiensä päähän? Siis se, että julistamme pidättävämme itsellemme oikeuden hakea Naton täysjäsenyyttä, ei nyt, eikä lähitulevaisuudessa, mutta mahdollisesti joskus?
Ajatus Nato -optiosta syntyi Suomessa kun Euroopassa oltiin optimistisia Venäjän, EU:n ja Naton suhteiden lientymisestä. Tällöin Suomi ei tällöin enää olisi ollut kahden taloudellisen maailmanblokin rajamaata.
Kuten Vanhasen kommentti asian ilmaisee optiopolitiikka oli Suomen Venäjän diplomaattista kiristystä, uhkailua ja lahjontaa liennytyksen toivossa. Monen pettymyksen jälkeen Venäjä ilmoitti kuitenkin vuonna 2007 Münchenissä menettäneensä uskonsa liennytykseen Euroopassa. EU:n Nato -vetoinen liennytyspolitiikka epäonnistui perinpohjaisesti: Nato on nyt Venäjän ensisijainen ulkoinen uhka. Se oli myös ”aidon optiopolitiikan” loppu vaikka optioretoriikka on jatkanut omaa elämäänsä aina näihin päiviin saakka.
Naton ja erityisesti sen viimekätisen päättäjän Yhdysvaltojen geopoliittisella kartalla Suomi on nyt osa ”Artic-Baltic-Nordic” – sotilasstrategista kokonaisuutta.
”Pidetään ovi raollaan NATOon” -politiikkamme seurauksena Suomeen on tätä valmistellen rakennettu valmiiksi NATO -talo viimeistä avainnippua ja isännöintiä myöten. Vain kutsu puuttuu. Natosta katsoen ovi sepposen selällään. Nato -optiomme ei enää hillitse vaan provosoi Venäjää.
Venäjä elää nyt harvainvaltaisen, keskittyneen finanssikapitalismin kourissa. Tässä suhteessa Venäjä paljonkaan poikkea Yhdysvalloista tai Kiinasta. Sympatiapisteitä Venäjälle ei ole mitään syytä erikseen jakaa. Kaikilla kolmella on syvällä kyntävät energia- ja luonnonvaroihin sekä vapaakauppaan liittyvät kansalliset elintärkeät intressit, joita ne ajavat keinoja kaihtamatta.
Vapaakauppaa ei edistetä moninkeskeisesti tasa-arvoisten valtioiden yhteistyöprosessina vaan muodostumassa olevien taloudellisten blokkien sisällä (USA (EU) vs. Kiina (BRICS – maat)).
Monikansalliset tuotannolliset suuryritykset ajavat agressiivisesti etujaan murtaakseen kansalliset rajoitteet, niin ruoka-, teollisuus- kuin palvelutuotannon osalta. Tämän lisäksi kansainväliset finanssikeskittymät valmistelevat yhä laajempaa irrottautumista valtiosidonnaisista valuutoista ja maksujärjestelmistä ja siirtymistä yksityisiin cryptorahoihin. Tällöin rajankäynnit blokkirajoilla kärjistyvät helposti yhteenotoiksi. Ja tässä yhteydessä “demokratiasta” on tullut demakoginen työkalu.
Suomen eduskunta kirjasi muutoksen vuonna 2013 omalla kiemuraisella tavallaan: …. ”sotilaallisen liittoutumattomuuden aukoton toteuttaminen keskinäisriippuvuuksien maailmassa ei ole tosiasiassa käytännössä enää täysin mahdollista.”
Suomi näkee siis mahdollisena Nato johtoisen sodankäynnin omalla alueellaan, jopa taktisin ydinasein.
Takaisin peruskysymyksiin
Vanhan sanonnan mukaan ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia.” Tämä kahden kieltämisen sotasuomalaisuus sulkee oven niitä kysymyksiltä, joita meidän tulisi nyt asettaa itsellemme.
Voidaksemme hahmottaa optiopolitiikan jälkeistä tilannetta Suomen ja suomalaisten tulisi vastata seuraaviin viiteen kysymykseen:
- Suomen kansallisen selviämisen minimiehto: Mitä olemme valmiit puolustaman, keinolla millä hyvänsä, tarvittaessa jopa yksin, omin voimin?
- Suomen kansallisen strategian minimitavoite: Mitä haluamme saavuttaa vaikka sitä ei kannattaisi mikään monikansallinen yhteishanke?
- Suomen strateginen tavoite osana maailmanjärjestystä: Mihin olemme valmiit pyrkimään tai mitä puolustamaan vain jos sitä kannattaa jokin liittoutuma?
- Suomen ehto maailmanjärjestykseen osallistumiselle: Mihinkä emme sitoutuisi vaikka jokin monikansallinen ryhmittymä tai liittoutuma meiltä sitä vaatisi?
- Suomen arvot: Mitkä ovat ne arvot joita haluamme edistää? Mitkä ja miten näiden arvojen sovellutukset riippuvat paikallisista ja historiallisista olosuhteista?
Nämä kysymykset on asetettava ja niihin on vastattava niin, että sovitetaan yhteen kansainvälisen oikeuden, etiikan ja talouden ehdot.
Suomen olisikin astuttava aktiivisen, rakenteellisen vakautuspolitiikan tielle, jonka lähitavoitteena on Itämeren ja Pohjois-Euroopan vakauden ja turvallisuuden edistäminen. Tällöin ei ole kysymys oletetuista tai olemattomista optioista vaan aktiivisesta ja rohkeasta astumisesta maailmannäyttämölle rauhanrakentajana.
Rakenteellinen vakauttamispolitiikka johtaa kansainvälisiin aloitteisiin, joiden tavoitteena on määrittää uudelleen kansallisvaltioiden oikeudet ja velvollisuudet suhteessa tuotannollisiin ihmisoikeuksiin, globalisoituvaan talouteen ja luonnonvaroihin. Helsingin ETYK -kokous on kannustava esimerkki. Nyt vain haasteet ja mahdolliset menetykset ovat moninkertaisesti suuremmat.
Kirjallisuutta
Asmus, R. D. 2002. Opening NATO’s Door: How the Alliance Remade Itself for a New Era. New York: Columbia University Press.
Engdahl, F. W. 2009. Full Specrum Dominance – Totalitarian Democracy in the New Word Order. Wiesbaden: Edition.engdahl.
Haukkala, H. 2010. The EU-Russia Strategic Partnership: The Limits of Post-Sovereignty in International Relations New York: Routledge.
Kissinger, H. 2014. World Order: Reflections on the Character of Nations and the Course of History. NewYork: Penguin Press.
Wolff, R. 2012. Democracy at Work, A cure for Capitalism. Chicago: Haymarker Books