Minun sukupolvelle on taottu päähän ulkopolitiikasta kaksi asiaa:
Ensiksi: maantiedettä emme voi muuttaa, se on ja pysyy.
Toiseksi: Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän tulee olla täysin varma siitä, että missään olosuhteissa Suomen kautta ei avaudu mahdollisuutta uhata Leningradin/Pietarin turvallisuutta. Yksinkertaista, selkeää, ymmärrettävää ja hyväksyttävää.
Nyt tuo varmuus on menetetty: Suomi on luvannut kauttakulkuoikeuden NATOn nopean toiminnan joukoille myös kriisin oloissa. Ehtona on että jos kutsutaan. Venäjän kannalta tämä merkitsee, että se ei voi olla varma siitä, että Suomea ei käytetä kauttakulkureittinä kriisin oloissa.
On siis tapahtunut fundamentaalinen muutos Suomen ulkopolitiikassa. Seuraukset tulemme näkemään hyvin pian.
NATO on US johtoinen sotilasliitto. Vielä hetki sitten Obaman neuvoantajanakin toiminut Zbigniew Brzezinski kävi suurta sakkipeliä Euroopan vasallivaltioilla (The grand chessboard – American Primacy and Its Geostrategic Imperatives, 1997 s. 40): US:n “imperiaalisen geostrategian kolme suurta imperatiivia ovat estää salaliitot, pitää vasallivaltiot turvallisuusriippuvuudessa ja estää barbaarien (Venäjä ja Kiina, mvv) liittoutoutumasta yhteen”. Vaikka Brzezinskin sanasto on sittemmin muuttunut US:n “stragiseksi visioksi” (2012) ja “värivallankumousten” kautta toteutetuksi konversiopolitiikaksi, tavoite on yksi ja sama: vapaakaupan kautta tapahtuva maailman hallinta.
Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Sympatiapisteitä Venäjälle ei ole mitään syytä jakaa. Neuvostoliitto oli valtiokapitalismin mallimaa. Venäjä elää nyt harvainvaltaisen finanssikapitalismin kourissa. Siinä se ei paljonkaan poikkea Yhdysvalloista tai Kiinasta. Kaikilla niillä on syvällä kyntävät energia- ja luonnonvaroihin sekä vapaakauppaan liittyvät kansalliset elintärkeät intressit, joita ne ajavat keinoja kaihtamatta. Demokratia ja kapitalismi eivät enää pitkään aikaan ole kulkeneet käsikädessä.
Mutta maatiede ei ole muuttunut, eikä muutu. Pohjoisen Euroopan vakaus on ollut aina ja tulee olemaan kiinni Itä-meren ympärillä olevien maiden turvallisuuspoliittisten intressien tasapainoisesta huolehtimisesta.
Eurooppa tulee selviämään edessä olevasta puristuksesta vain tukeutumalla Euroopan vuosisataiseen edistykselliseen perinteeseen, jonka avainsanoja ovat demokratia, solidaarisuus ja tasa-arvo. On taas kansanrintamapolitiikan aika.