Kuten kaikki muistamme 1980 -luvulla Suomeen rantautui kulttuuriliberalismi talousliberalismia ennakoivana sanansaattajana. Keskustelu Suomesta ETYK- henkisenä kansakuntana kääntyi keskusteluksi kansalaisyhteiskunnasta, jonka valtiosta itsenäistä perusluonnetta alettiin korostamaan.

Kun sitten talousliberalismikin juurtui Suomeen 1990 – luvulla, kansalaisyhteiskunnan toiminnot eriytyivät kaupalliseen ja yhteisölliseen suuntaan, jossa jälkimmäisessä olivat keskeisenä mitä erilaisimmat kansalaisjärjestöt, ay -liike mukaan lukien. Valtiovalta osin rahoitti niitä ja samalla siirsi näille yhteisöille ja järjestölle omia tehtäviään. Tunnustettiin, että valtion yhteisöllisyydellä on rajansa ja on vain eduksi, että meillä on suhteellisen itsenäisiä toimijoita kansalaisyhteiskunnassa, jotka pääsevät lähemmäksi ihmisten arkea ja itse kunkin haasteita elämän eri vaiheissa. Meille oli siis hahmottumassa näkymä julkisesta alustataloudesta, joka avitti ja mahdollisti kansalaisyhteiskunnan (Genossenschaft) ja siten kanssalaisuuden kehitystä.

Niin ei käynyt. Miksi? Taloudellisen liberalismin mukaisesti kaupallinen vaihto (commercial gesellschaft) on kaiken yhteisöllisyyden perusta, muuta yhteisöllisyyttä ei ole eikä tarvita. Teknisen kehityksen myötä monet verkkoalustat ovat nyt muutaman kansainvälisen jättiyhtiön omistuksessa. Nyt olemme niiden pilvirenkejä ja maksamme kovaa vuokraa näiden alustojen käytöstä: ne antavat välineet ja opettavat meitä jäsentämään maailman menoa ja siten meitä itseämme ilman että meillä on aavistustakaan, kuinka se kaikki tapahtuu.

Nyt sitten Orpon ja Purran hallitus tekee korjausliikkeen kansalaisyhteiskunnan purkamiseksi, ei siis tätä kaupalliseen vaihtoon perustuvaa, kansainvälisessä ohjauksessa olevaa vaihtoyhteisöä, vaan ajatusta julkisesta alustaloudesta kansalaisyhteiskunnan perustana. Kansalaisyhteiskunta on saatava ruotuun.

Kansalaisyhteiskunnan tulee olla orgaaninen osa valtiovaltaa. Valtiovalta määrittää hyväksyttävät ja rahoitettavat kansalaistoiminnan muodot ja sisällöt. Meistä on tultava taistelijoita. Ohjelmakin on valmis: netissä on ilmainen kunto-ohjelmisto meille kaikille: Marsmars.fi. Askeleemme taistelijoiksi on jo ohjelmoitu: kuntostartti 1 ja 2, tukitaistelija, perustaistelija, iskuportaan taistelija, erikoisjoukkojen taistelija. (1)

Kanssalaisuus, yhteisöllisyys on siis mahdollista vain ja jos vain meillä on vihollinen, jota vastaan taistella:

”Kylmän sodan jälkeisessä maailmanajassa liput ja muut kulttuuri-identiteetin symbolit, mukaan lukien ristit, puolikuut ja jopa päänpeitteet, ovat tärkeitä, koska kulttuurilla on merkitystä, ja kulttuuri-identiteetti on kaikkein merkityksellisin useimmille ihmisille. Ihmiset ovat löytämässä uusia, mutta usein vanhoja identiteettejä ja marssivat uusien mutta usein vanhojen lippujen alla, mikä johtaa sotiin uusien, mutta usein vanhojen vihollisten kanssa.

Venetsialainen nationalistinen demagogi ilmaisi hyvin yhden tämän uuden aikakauden synkän Weltanschauungin Michael Dibdinin romaanissa Dead Lagoon: ”Ei voi olla todellisia ystäviä ilman todellisia vihollisia. Jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme. Nämä ovat vanhoja totuuksia, joita löydämme tuskallisesti uudelleen vuosisadan ja useamman sentimentaalisen hurskauden jälkeen. Ne, jotka kieltävät heidät, kieltävät perheensä, perintönsä, kulttuurinsa, esikoisoikeutensa ja itsensä! Heille ei anneta kevyesti anteeksi.” …

 Valtiomiehet ja tutkijat eivät voi sivuuttaa näiden vanhojen totuuksien valitettavaa totuutta. Ihmisille, jotka etsivät identiteettiä ja keksivät uudelleen etnisen alkuperän, viholliset ovat välttämättömiä, ja mahdollisesti vaarallisimmat vihollisuudet esiintyvät maailman suurten sivilisaatioiden välisillä murtumisrajoilla. (2)

”Ei voi olla todellisia ystäviä ilman todellisia vihollisia. Jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme” … jotta siis voisimme rakastaa itseämme, siis perustella itsekkyytemme, on meidän etsittävä itsellemme vihollisia!  Jotta voisimme siis perustella mitkä ja missä sijaitsevat luonnonvarannot ovat meidän ja vain meidän hyödynnettävissä, tarvitsemme vihollisia.

 

Tämä ulkopoliittisen realismin oppi perustuu ajatukseen suvereenien kansallisvaltioiden keskinäissuhteiden anarkisesta perusluonteesta, jolloin ristiriidat ratkaistaan voima vastaan voima –periaatteella. Sodassa ei siis ole kysymys oikeasta tai väärästä vaan voimasta ja taidosta saada liikkeelle omia voimavaroja tuhottavaksi itsekkyyden, Me ensin -politiikan toteuttamiseksi.

On kaksi tekijää, jotka murtavat tämän opin: ydinaseet ja ekologinen realismi. Suurvaltojen ja siinä sivussa ei myöskään pienempien valtojen keskinäissuhteet eivät ole perusluonteeltaan anarkisia. Miksi? Ydin aseiden käyttö johtaa ydintalveen ja kaikkien tuhoon, voimasuhteet eivät ratkaise lopputulosta. Ekologinen realismi sanoo, että tukeutuminen asevaraiseen turvallisuuteen tuhoaa mahdollisuutemme ratkaista ekologinen kriisi. Ekologista kriisiä ei voida ratkaista asevaraiseen turvallisuuteen tukeutuen, päinvastoin, aseisiin tukeutuminen tuhoaa mahdollisuutemme ratkaista tämä eksistentiaalinen kriisi.

Ekologinen realismi ohjeistaa meidät määrittään kanssalaisuuden toisin. Ei siis:

”Ei voi olla todellisia ystäviä ilman todellisia vihollisia. Jos emme vihaa sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme”

vaan juuri päinvastoin:

Emme voi olla todellisia ystäviä ilman todellista, hyväksyttyä erilaisuuttamme.  Jos emme rakasta myös sitä, mitä emme ole, emme voi rakastaa sitä, mitä olemme.

Ekologinen realismi, ei ulkopoliittinen realismi, määrittää siten realismin arvopohjan. Se ei ole anarkia eikä se ole paluuta orgaanisten kansallisvaltioiden arvopohjaiseen voima vastaan –reaalipolitiikka.

Mikä sitten?  Ekologinen demokratia. Se, että saamme itse kukin omassa reaalisessa luontosuhteessamme – työssä ja tuotannossa – tuta ja oppia luonnon meille kaikille asettamat rajat ja ehdot. Olisimme siis kanssalaisia luonnon kanssa ja luonnon kautta keskenämme – emme luonnon vihollisia, emmekä vihollisia toisillemme luonnon asettamien ehtojen takia – kuten nyt.

 

Viitteet

(1) https://marsmars.fi, myös kuva.

(2) Huntington, S. P. 2011. The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. Simon & Schuster. Kindle Edition.

ks laajemmin https://blogit.kansanuutiset.fi/volanen-vasemmalta/davos-vai-allegre/