Kävin viime perjantaina Tampereella Kellariteatterissa katsomassa Tiikerioopperan.
(Teksi& laulujen sanat Sara Koiranen (TEAK), Ohjaus Bálint Barcsai (TEAK), Rooleissa Ilona Karppelin (Näty), Vincent Kinnunen (Näty), Saara Mänttäri (Näty), Sonja Arffman (TEAK), Heidi Finnberg (TEAK), Väinö Lehtinen (TEAK). Näytelmä on Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelman (Näty), Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun sekä Tampereen Työväen Teatterin yhteistyöproduktio).
Esitteen mukaan ”Tiikeriooppera on kuumeinen sukellus 70-luvun Teatterikouluun, jossa aate ja taide käyvät kiivasta taistoa. Herkässä ja kiihkeässä nykydraamassa kaikuvat laulut ja dokumentaarinen aineisto. Tämän päivän teatteriopiskelijat uudelleenkuvittelevat Kellariteatterin näyttämölle maailman, jossa edistyksen saavuttamiseksi on uhrattava kaikki. Tiikeriooppera on fiktiivinen kuvitelma, joka lainaa materiaalia menneisyydestä, arkistoista, muistoista, kirjallisuudesta, musiikista, taiteesta, haastatteluista ja nykyisyydestä.”
Minulle 1970 -lukulaiselle psykologian opiskelijalle, taistolaiselle – tai kuten itse sanoisin – volaslaiselle, esitys avautui ”porvarin, revarin ja stallarin” yksilökohtaisina kehityskertomuksina teatterin tekemisessä 1970 -luvulla. Tuon ajan teatterimaailmaa tunsin vain julkisen keskustelun kautta.
Ensiksi:
Kiitos erinomaisesta teatterityöskentelystä!
Tiikerioopperan ajatus oli – niin minä sen tiivistäisin – se, että toivo paremmasta maailmasta ei perustu säkeeseen (muistinvaraisesti):
Minä jatkan lauluani, kunnes kaikki laulavat sitä kanssani
vaan ajatukseen:
Kaikkien laulu on erilainen, mutta yhteinen.
Tiikeri pääsee suojaavista turkkinsa juovistaan vasta kun ymmärtää miten ne nousivat esiin, näkyville oman ja yhteisen kodin, maan ja ilman työstämisessä kotimaailmaksi, oman elämän tekstuuriksi.
Vasta tämän jälkeen jokaisen omakohtaisen laulun suojaavat juovat asettautuvat soinnuiksi, sävelmiksi, runon sanoiksi, riveiksi, säkeistöiksi, osaksi yhteisen laulun voimaan.
Niin kävi 1960- ja 1970 -lukulaisille ja niin näyttää käyvän 1990 -lukulaisille.
Miten ihmeessä mitä moninaisimmista vähemmistöistä, jopa yksityisyyksistä kasvaa yhteinen laulu, kun emme enää ole pitkään aikaan olleet ”puolueen sotilaita”, emme oman maan kansalaisia vaan kaupunkilaisina (citizens, medborjare) työstämme hyvän elämän edellytyksiä tuntematta sitä maata ja ilmaa, maailmaa, joka on oman elämämme ehto ja edellytys.
Näitä aatellessani, kotiin palatessani, ohitin Hämeenkadun reunalla, hieman ennen rautatieasemaa pienen pienen mielenosoituksen:
Myrsky nousee: ”Tänään on Suomen ylikulutuspäivä”
Olisiko tässä aineksia yhteiseen lauluun? Siis ekologinen realismi ja sen edellytyksenä ekologinen demokratia?
Pitäisikö meistä sontiaisista tulla tiikereitä itse kunkin omin ehdoin? Yhteisömme, kanssalaisuus, perustuisi siis samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen eikä – kuten nyt – eriarvoisten ihmisten samanlaisuuteen.
Jotta taloutta, yhteistä taloamme, voitaisiin rakentaa alhaalta ylös, kodista maahan ja maailmaan, kotimaailmaksi, on oltava jokin yhteinen lähtökohta, sidos, jonka moninaistamiseen ja rikastamiseen itse kukin sitoudumme.
Olisiko se elämän kunnioitus? Kiitollisuus siitä, että tälle pienen pienen maailmankaikkeuden hiekanmurusen pinnalle on kehittynyt ajan pitkässä saatossa niin ihmeellisen moninainen, rikas ja kaunis elämän tekstuuri, jonka kukin sukupolvi on saanut lainaksi tulevilta sukupolvilta hoidettavaksi ja ylläpidettäväksi.
Kysyn vaan?