Vihdoinkin HS:ssa avataan hieman Suomen tilannetta realistisesti.
Asetetaanpa kysymys inhorealistisesti: Aloittaisiko USA/NATO WWIII:n Suomen takia?
Ukrainan kokemuksen mukaan ei. Se tarkoittaa, että jos 1) kaikki eivät ole vakuuttuneita, että Suomen kautta kukaan ei hyökkää mihinkään maahan, 2) että Suomi ei kykene pysymään suurvalta intressiristiriitojen ulkopuolella, Suomesta muodostuu koeponnistusalusta koetella USA/NATO vs Kiina/Venäjä – voimasuhteita kuten nyt tapahtuu Ukrainassa. Tämän de facto sotilasteknisiä valmisteluja on Suomessa jo tehty vuosien ajan.
On muistettava, että USA/NATO:n asettuminen Suomeen tarkoittaa Venäjälle ei vain uhkaa sen intresseille, vaan eksistentiaalista uhkaa Pietarille ja Kuolan niemimaalle. Suomi ei olisi siis vain epäystävällinen vaan vihollinen.
Paasikiven sanontaa hieman muokaten: luuletteko että Moskovassa, Washingtonissa tai Bekingissä kokoontuu käräjäoikeus jakamaan oikeutta, de jure, niin että voisimme vain yksinkertaisesti vedota kansalliseen oikeuteemme tehdä päätökseemme vähät välittämättä mitä siitä seuraa?
Vanhan sanonnan mukaan NATO:n tehtävä Euroopassa on pitää Venäjä out, Saksa down ja USA in. Kun USA uskoi voittaneensa toisessa maailmansodassa fasismin ja kylmässä sodassa sosialismin, niin se ryhtyi organisoimaan uutta maailmanjärjestystä, jonka tavoitteena oli voittaa nationalismi levittämällä käsitystään demokratiasta, kaupankäynnistä ja kaupallisista yhteistyöjärjestöistä. Tämä olivat USA:n mielestä universaaleja arvoja ja tavoitteita, jotka kaikkien tulisi hyväksyä, joko hyvällä taikka pahalla. Nyt tämä nuori kansakunta on törmännyt kahteen vuosituhantiseen kansallisvaltioon, joilla on eri käsitys maailman menosta. Näitä ”ikuisen rauhan” menetelmiä käytetään nyt kiristyskeinona liberalistisen hegemonian horjuvan aseman ylläpitämiseksi. Jopa niin, että USA on valmis uhkarohkeasti käyttämään hyväkseen dollarin reservivaluutta-asemaa tavoitteidensa toteuttamiseen.
Nyt meille tarjotaan ratkaisuksi asevaraisen turvallisuuden vahvistamista, Euroopan militarisointia, jopa Saksan (!), tilanteessa jossa edessä on eksistentaalinen, ekorealistinen haaste ruuan, energian ja strategisten raaka-aineiden tuottamisessa. Tällöin kysymykseksi asettuu ei vain itä/länsi- vaan ensisijaisesti pohjoinen/etelä -suhde, ts. onko Euroopalla tarjottavanaan etelälle jotain edistyksellisempää kuin mitä Kiina/Venäjä nyt tarjoaa. Meidän tulisi siis pystyä sovittamaan yhteen liberaalinen demokratia, ekorealismi ja rauha. Siinä aseilla eikä NATOlla ole mitään annettavaa.