Belle Époque – mennyt ihana aika

Kun olen menneellä viikolla seurannut katonrajastani sekä EK:n seminaaria että SAK:n edustajiston kokousta, mieleeni on pulpahtanut ajatus kaipauksesta, kaipauksesta ihanaan aikaan, Belle Époque:een (1880 – 1914). Metsäteollisuus ry kaipailee wrightiläisen työväenliikkeen aikoihin, aina 1890 -luvulle saakka, EK ”uusiutuvaan markkinatalouteen” 1980 -luvulle. SAK:n ihana aika sattuu 1970 -luvulle hyvinvointivaltion rakentamisen vuosiin.

Meidän pitäisi kuitenkin rakentaa uuden aikakauden edellytyksiä jo vuoteen 2030 mennessä. Mikä on muuttunut peruuttamattomasti? Lienemme siitä jokseenkin yksimielisiä: taloudellisen kasvun – kuten se tätä nykyä ymmärretään – rajat on jo ylitetty ja meidän on yhdessä sovittava – tavalla taikka toisella – kuinka tuo kasvu nyt suunnataan ja rajataan uudelleen.

Tämä tarkoittaa siirtymistä tuotantovälineistön (tuotantokoneisto, raha) uusintamisesta elämän uusintamiseen, siis välinekeskeisestä talouden pidosta tavoitekeskeiseen talon – yhteisen maapallomme –  ylläpitoon.

Emme siis voi enää olettaa, että meillä on rajattomat resurssit käytettävissä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun. Emme siten voi enää myöskään olettaa että eriarvoisten kansantalouksien yhteiset intressit sovitetaan yhteen suhteellisen edun periaatteella markkinoiden välityksellä. Se on johtanut resurssien pohjattomaan ylikäyttöön ja niiden uusjakoon niin kansantalouksien välillä kuin jyrkkään eriarvoisuuteen niiden sisällä.

Kun nyt tunnustamme rajallisuutemme ja luonnon meille asettamat rajat, niin lähtökohtamme on  tällöin samanarvoisten kansakuntien erilaisten intressien sovittaminen yhteisten etujen pohjalta.

Suhteellinen etu kääntyy siis yhteiseksi eduksi. Suuntaamaton ja rajaton kasvu kääntyy suunnatuksi ja rajalliseksi kasvuksi. Vapaus jostakin – luonnosta ja toisista ihmisistä – kääntyy vapaudeksi johonkin, luonnon ja toisten ihmisten kanssa. Siten toimintamme välineiden – tuotantovälineiden – on sitouduttava asettamiimme tavoitteisiin: ihmiskunnan tavoitteisiin siten kuin ne on tällä hetkellä ilmaistu YK:n Agenda 2030 ja 17 kehitystavoitteessa.

Siten kansantaloudelliset edut eivät enää yhdistä kansakuntia vaan kansakunnat yhdistävät taloudelliset etunsa. Tämä merkitsee, että välinetalouden keskeinen yhteiskunnallinen keino, pääomasuhde (rahalla lisää rahaa), kääntyy yhteisösuhteeksi (yhteisötyöllä lisää yhteisötyötä). Talous on jälleen oman talon pitoa ja rakentamista – ei velan maksua, korkoineen, tuntemattomille.

Emme siis voi enää ajatella, että talouden kierrossa tavarat ja palvelut kulkevat yhteen suuntaan ja raha päinvastaiseen suuntaan aivan kuin niillä ei olisi mitään mistä alkaa ja mihin päätyä – luontoa. Kun otamme luonnon – sisäisen ja ulkoisen – mukaan talouden kiertokulkuun joudumme alati kysymään mistä mikäkin alkaa ja mihin se päätyy, ja mitä tapahtuu siinä välissä. Samoin joudumme tarkoin miettimään mikä on ensin ja mikä sen jälkeen. Esimerkiksi: edustaako raha mennyttä vai tulevaa?

Pääomasuhteen kautta synnytetty tavara- ja palvelutuotantoon investoitu raha – tätä nykyä yhä laajemmin tyhjästä luotu  – tukeutuu pääomittamiseen ts. arvaukseen siitä, mitä kannattaa nyt maksaa tulevista, vain arvattavissa olevista tuloista, aiheuttaen siten yhteisöllisen paineen tuon tulovirran muodostukseen, ts. arvauksen ja siten tuotannon toteutumiseen. Pitkässä juoksussa näin käykin: investoijat saavat pääsääntöisesti rahansa korkoineen takaisin. He siis muuttavat maailmaa omasta yksityisestä intressistään lähtien.

Tuottavuuden nousu ei ole kuitenkaan siirtynyt palkkojen nousun kautta kulutukseen ja ensin yksityisten pankkien ja sittemmin keskuspankkien tyhjästä luomalla (velka)rahalla on yritetty jo pitkään parantaa kysyntää vastaamaan tuotantoa – se on johtanut ensisijassa omaisuusarvojen ansiottomaan arvonnousuun, siis inflaatioon palkkainflaation sijasta.

Nyt kuitenkin – kun yhteinen talonpitomme sitä vaatii – keskuspankkien tyhjästä luomalla rahalla yritetään suunnata investointeja yhteisten etujen pohjalta kestävämmän talouden rakentamiseksi. Tällöin siis tuottava kulutus (koti-, yhteisö ja julkistalous, friends&care economy) asettaisi suunnan ja rajat kuluttavalle tuotannolle (funktionaalinen tavara- ja palvelutuotanto, consum economy).

Pääomasuhde siis kääntyisi yhteisösuhteeksi – näiltä osin – mutta samalla asettuu meille itse kullekin luovuttamaton oikeus itsemäärittelyyn, ts. olla mukana ratkaisemassa mitä ja miksi tuotamme toisillemme – omalla työpaikallamme.

Perinteen paine on kuitenkin erinomaisen kova. Tuotannollisen toiminnan suuntaaminen kansantalouksien pelastamiseksi kääntyy helposti kansakuntien pelastamiseksi ja se taas talouden militarisoimiseksi. Sille tielle en soisi Metsäteollisuuden, EK:n enkä SAK:aan ajautuvan.