“Oikeus rakkauteen” iskulauseeseen pystyi yhtymään suuri joukko ihmisiä, vaikka kyllä kaikki tiesivät, etteivät kaikki halua naimisiin. Adoptio-oikeuskin tuntui tärkeältä, vaikka kyllä kaikki tiesivät, etteivät kaikki homot tahdo vanhemmiksi. Jos imetysmyönteisyys ainoana lähtökohtana imetyskeskustelulle on liian kapea, olisiko oikeus imettää parempi lähtökohta.?

Minä olen niitä äitejä, joille imettäminen oli tärkeä kokemus. Se oli tärkeä osa symbioottista suhdetta vauvan kanssa. Taaperon harvinaisemmat imemiskerrat, kun kerrankin oltiin rauhassa sylikkäin, olivat ainutlaatuisi. Opin arvostamaan kehoani uudella tavalla ja ymmärsin paremmin omia rajojani imetyksen kautta. Se ei ollut aina helppoa, mutta harvoin tärkeimmät asiat ovat.

Minulla ei ole tarvetta kertoa muille, miten ruokkia vauvojaan.

Mutta omasta kokemuksestani käsin toivoisin, että mahdollisimman monella äidillä olisi mahdollisuus kokea imetys. Vähän niin kuin liikunnasta nauttiva toivoo kaikkien löytävän liikkumisen ilon. Tiedän, ettei imetys ole kaikille nautinnollollista eikä mahdollista. Kenenkään ei pitäisi joutua selittelemään imettämättömyyttään. Ensimmäinen lähtökohta onkin jokaisen oikeus valita.

Valinnanvapaudesta puhuminen ei kuitenkaan riitä. Sillä vapaita valintoja ei ole. Ihmiset valitsevat mahdollisuuksiensa ja resurssejensa rajoissa. Suomessa imetys on harvinaisempaa nuorempien ja vähemmän koulututettujen äitien keskuudessa. Kyse tuskin on ensisijassa haluttomuudesta imettää.

Imetyksen aika kirjassa puhutaan ristiriitaisista paineista, joita nykyäiti äidin, (seksi)kumppanin, työntekijän ja itsenäisen naisen rooleissa kohtaa. Koko Hubara nostaa tärkeän näkökulman keskusteluun: eheä kehonkuva edistää mahdollisuutta imettää. Syömishäiriöstä kärsinyt ja kehonkuvansan kanssa kamppaileva äiti saattaa olla paras mahdollinen äiti, kun ei imetä. Ranskassa, jossa imetys on huomattavasti Suomea harvinaisempaan, synnyttäneiden naisten kehot kuuluvat toisinaan enemmän heidän miehillään kuin lapsilleen, ja imettämättömyyden perusteena voi olla pelko rintojen rupsahtamisesta.

Toisen lähtökohdan pitäisi olla jokaisen oikeus tahtoessaan imettää. Tässä on suuri ero keskusteluun, jossa imetys nähdään äidin velvollisuutena. Velvollisuus on pakko, oikeus on mahdollisuus. Jos puhutaan oikeudesta imettää, voidaan ketään syyllistämättä miettiä, miten yhteiskunta voisi paremmin tukea tämän oikeuden toteutumista.

Miten imettäjän oikeudet toteutuvat julkisissa tiloissa? Onko julkinen imettäminen mahdollista ja onko rauhallisia tiloja imetystä varten? Onko imettämisen ja työelämän yhdistäminen mahdollista? Takaako työehtosopimus imetystauot, onko pumppaamiseen tiloja? Ymmärretäänkö ristipaineita, joissa imettävä äiti kamppailee? Osaavatko neuvola ja kumppanit tukea äidin imetysvalintoja? Onko äidillä oikeus vetäytyä kotiin ja hiljentää tahtia, olla enemmän äiti ja vähemmän kumppani, ystävä ja itsenäinen nainen? Huomioiko vanhempainvapaajärjestelmä ja feministinen keskustelu sen eron, jonka imettäminen monissa perheissä vanhempien välille muodostaa?

Ja päinvastoin, miten voisimme olla sallivampia erilaisia imetysvalintoja kohtaan ja ymmärtää paremmin valintoja olla imettämättä tai kykenämättä imettämään.

Nimittäin sen lisäksi, että monet äidit kokevat syyllisyyttä, riittämättömyyttä tai joutuvat selittelemään imettämättömyyttään, imettävät äidit törmäävät ympäristön luomiin vaikeuksiin, kielteisiin asenteisiin ja tuen puutteeseen imetyksen suhteen.

Nyt joku ehkä saattaa ajatella, miksi imettäminen ansaitsee tällaisen erityiskohtelun. Tässä voisin listata pitkän listan imetyksen etuja. Ne ovat toki tärkeitä, mutta yhtä tärkeää on kenen näkökulmasta yhteiskuntaa rakennetaan. Ensinnäkin minä haluan kaupunkeja, työpaikkoja, perheitä ja sosiaaliturvajärjestelmiä, jotka huomioivat ihmisten erilaiset tarpeet, valinnat ja haavoittuvuudet. Oikeudessa imetykseen on kyse siitä, keiden ruumiiden näkökulmasta tiloja ja yhteiskuntaa rakennetaan. Rakennetaanko niitä toimintakykyisille miesruumiille vai tarvitseville tai vailla täyttä toimintakykyä oleville ruumiille, kuten imettäville äideille, vauvoille, lapsille ja vammaisille?

Lisäksi imettäminen naisruumiin – toisnaan myös mies- tai muun sukupuolisen ruumiin – erityinen piirre, joka on ja on ollut vallankäytön kohteena. Pitkin historiaa, etenkin 1900-luvulta alkaen sitä, miten ja kuinka pitkään äidit imettävät on pyritti säätelemään yhä intensiivisemmin toimin. Esimerkiksi 1970-luvulla pohjalukemansa saavuttaneet imetysluvut olivat yhteydessä tiukasti säänneltyihin imetysväleihin ja hygieniaohjeisiin, jotka vähensivät maidontuotantoa ja tekivät imetyksestä käytännössä hankalaa.

Yhteiskunnassa, jossa naisiin kohdistetaan ristiriitaisia paineita ja rinnat yhdistetään ensisijaisesti muuhun kuin imettämiseen, imetysoikeuden puolustaminen on oleellista siksi, että naiset voisivat itse määrätä rinnoistaan ja kokea niiden kautta ainutlaatuisen kehollisen kokemuksen, joka parhaimmillaan on vapauttava ja voimauttava.

Lopuksi tahdon lyhyesti kommentoida Tulvan kohua ja pahennusta herättänyttä imetysjuttua. Juttu oli yksinkertaisesti huono ja eittämättä myös imetyskielteinen. Vielä parin vuoden takaisella minulle, joka askarteli oman kehonsa mysteerisen ravintotuotanto-ominaisuuden kanssa ja ihmetteli imetyksen kautta syntyvää läheisyyttä ja molemminpuolista toisen tarvetta, juttu olisi ollut loukkaava.

Juttu kumosi yksipuolisesti myyttejä, joissa imetyksen merkitystä väheksyttiin ja kivuliaisuutta korostettiin, osin vielä virheellisin tiedoin. Sellaisia imetyksen negatiivisessa valossa esittäviä myyttejä, kuten esimerkiksi myyttiä, jonka mukaan imetys “pilaa” rinnat tai että maito muuttuu jonkin pisteen jälkeen sokerilitkuksi, ei kumottu.

Yhtä loukkaavaksi ja epärakentavaksi on tulkittu jutun herättämää keskustelua. Voin uskoa, vaikka en itse ole keskusteluun juuri tutustunutkaan.

Kolmas lähtökohta keskusteluun imetyksestä voisikin olla erilaisten kokemusten kunnioittaminen. Jokainen keskustelija voisi pohtia, loukkaako näkökulmani tai tapani keskustella toisenlaisia imetysvalintoja tehneitä ja sen eri tavoin kokeneita äitejä. Loukkaako tapani puhua äitien oikeutta imettää tai olla imettämättä haluamallaan tavalla?

Ja kyllä puhun nyt äideistä ja sisällytän tässä mukaan kaikki synnyttäneet tai synnyttämättä imettäneet sukupuolen kokemuksesta tai ilmaisusta riippumatta. Katariina Mäkinen huomauttaa, että nykyajalla tyypillisessä intensiivisessä vanhemmuudessa valintoja tekevät juuri äidit. Monessa suhteessa vanhemmuuden sukupuolittuneisuutta voi ja pitääkin kritisoida.

Synnytyksen ja imetyksen suhteen valinnat eivät kuitenkaan voi olla kuin äitien. Ne ovat meidän kehojamme. Vaikka kumppanimme voivat olla tukena ja osallistua päätöksentekoon, jokainen nainen päättää kehostaan itse. Olisi sitten kyse siitä hankkiiko lapsia vai ei, tekeekö abortin, synnyttääkö kotona vai sairaalassa tai imettääkö vai ei.