Juttelin eilen lenkkisaunassa naapurin tädin kanssa. Hän muisteli, kuinka raskasta lasten vauva-aika oli ollut. Hänen lapsillaan oli ikäeroa vain vuosi ja uupumus välillä käsittämätön. Ainakin minulle, meillähän lapsilla on ikäeroa kolme ja puoli vuotta.

Jos ensimmäisen lapsen kohdalla toiset äidit alkoivat puhua raskauksistaan ja synnytyksistään ja vauvanhoidosta, toisen lapsen kohdalla aukeaa useamman lapsen äitien salattu maailma. Siis kyllähän kaikki tietävät, että vauvojen vanhempia väsyttää.

Mutta tarinoissa vuorotellen heräilevistä vauvoista ja kuukausien univelasta, nukahtamisista kulkuvälineisiin tai itkuryöpyistä aina, kun lapset eivät nähneet, ei ole kyse väsymyksestä vaan syvästä uupumuksesta. Joskus kodinhoitaja piipahti keittämässä makkarakeiton, mutta muuten oli pärjättävä omillaan. Vaikeinta oli yksinhuoltajana.

Myös ensimmäisen lapsen kohdalla väsyttää, mutta toisen kanssa on siinä mielessä vaikeampaa, ettei nukkuminen kun vauva nukkuu useimmiten onnistu, koska vanhemmalla lapsella on oma rytminsä. Se, että vauva nukkuu aamusta ei auta, jos esikoinen herää kuitenkin kuudelta.

Olen kuullut näitä tarinoita monilta äideiltä, joiden lapsilla on hyvin pieni ikäero. Vuoden ikäerolla väsyttää varmasti, mutta kaksivuotiaskin isosisarus saattaa heräillä öisin, käyttää usein vaippoja ja tarvitsee paljon syliä ja läheisyyttä. Ja kaksi vuotta taitaa Suomessa olla se yleisin ja usein ihanteellisena pidetty ikäero.

”Mutta sehän oli niin lyhyt aika,” tarina päättyy tavallisesti. Lopetus viestii vahvuutta ja pärjäämistä. Siinä on myös sellaista vähättelyä, jota itsekin olen huomannut väsymystä kuvatessani harrastavani. Joo, väsyttää, paljonkin, mutta hei, kyllä tämä tästä. En kaipaa apua tai sääliä.

Ihan oikeasti, miksi me vähättelemme? Koska olemme kuulleet niin usein, että itsehän päätit lapsesi synnyttää. Koska olemme oppineet pitämään väsymystä, jopa syvää uupumusta normaalina. Ei sen tarvitse olla. Se ei olisi, jos kyse ei olisi vain äideistä.

Väsymys ei ehkä olisi normaalia ja politisoimatonta, jos eläisimme ydinperhettä laajemmissa perheyksiköissä, joissa hoivaa voisi jakaa. Tai jos hoivatyötä ja palkkatyötä ei olisi eriytetty niin voimakkaasti. Jos hoiva olisi yhteisön toiminnan keskiössä, ei välttämätön rasite. Jos feminismin historia olisi kulkenut hiukan toisia latuja. Jos joku olisi politisoinut vauvojen äitien väsymyksen.

Onhan toki niin, että kunnat tarjoavat lapsiperheille erilaisia palveluita kodinhoitoavusta uniryhmiin. On myös niin että palveluiden saanti ja laajuus on hyvin riippuvaista kunnasta. Oletan myös, että moni hyvinkin uupunut äiti jättää hakematta apua.

Kun olen kuunnellut äitien kertomuksia väsymyksestä, minulle on tullut tunne, että kaikessa tavallisuudessaan kyse on tarinoista, joille ei kulttuurissamme tunnu olevan tilaa. Vain toiset äidit tietävät ja vain heidän kanssaan jaetaan näitä kokemuksia. Kaikki tietävät väsymyksestä, mutta siitä, miltä se tuntuu ja miten syväksi se voi muuttaa, tietää harvempi.

Siinä, missä miesten kasvutarinoissa nähdään yleisinhimillisiä teemoja, äitien väsymys tai esimerkiksi synnytys nähdään edelleen triviaaleina naisten kokemuksina. Vaikka esimerkiksi synnytämisessä ollaan inhimillisen olemisen ytimessä: elämän, kuoleman, fyysisen ja psyykkisen kysymyksissä.

Minä olen ottanut kertomukset väsymyksestä sisarellisena rohkaisuna: minä olen ollut siellä ja selvinnyt. Minulla on vain aavistus siitä, mitä monet äidit ovat käyneet läpi. Tarinoita kuunnellessani olen miettinyt, että oikeastaan on ihme, ettei useampi äiti masennu tai pala loppuun.

Olen myös miettinyt, mitä kertoo yhteiskunnastamme, että vauvan hoitamisesta kotona voidaan maksaa minimissään alle kuusisataa euroa kuukaudessa? Palkattuna kuormittava ympärivuorokautinen työ ilman lomia ei olisi edes laillista.

Ehkä tarinoista voisi myös löytyä voimaa kyseenalaistaa ne yhteiskunnan rakenteet, jotka jättävät äidit yksin. Lopetaan siis vähättely ja mietitään, miten myös hoivaajat jaksaisivat yhteiskunnassamme paremmin.