Saatteeksi: Vasemmistoliitto järjesti Eduskunnan pikkuparlamentissa 18.03.2024 tilaisuuden ”Eduskunnan rooli Suomen ja USA:n uudessa puolustusyhteistyössä”. Kiitos siitä. Mukana oli monia ansiokkaita rauhanjärjestöjen ja -liikkeiden puheenvuoroja (1). Kuitenkin VASin kanta DCA -sitoumukseen jäi vieläkin auki odottamaan hallituksen esitystä asiasta vaikka itse sitoumuksen teksti on jo tiedossa. Kun en oikein saanut vastausta tilaisuudessa esittämääni kysymykseen, vastaan siihen nyt tässä itse. Jätän kuitenkin kysymyksen ydinaseiden asemasta sopimuksessa tässä yhteydessä käsittelemättä – siitä tuntui kaikilla puheenvuoronpitäjillä olleen selkeän kielteinen kanta: Ei ydinaseita Suomeen eikä Suomen kautta.
Suomi on määritelty USA:lle annetun DCA -sitoumuksen kautta eturintamamaaksi (frontier country). Matkallaan rajamaasta (ven. okraina) eturintamamaaksi Suomi ehti olla suvereeni kansallisvaltio noin 70 vuotta – likipitäen minun elinikäni. Nyt se ei enää sitä ole.
Minulle Suomen historia alkaa jo 1800 -luvulta, suurelta, edistyksen vuosisadalta, jolloin ajatus suomalaisesta erityisyydestä, kansakunnasta, kehittyi. Se oli ajatus Euroopan kahden kulttuurivirtauksen, itäisen ja läntisen kulttuurin jälleennäkemisestä pitkä maantieteellisen ja ajatuksellisen eron jälkeen täällä Suomessa, kodeissa, pelloilla, kylissä ja kaupungeissa. Miettikääpä vain mistä aineksista Kalevala syntyi.
Suomella – kuten kaikilla kansakunnilla – on oma erityinen historiansa, omat historialliset kokemuksensa ja niiden myötä kehittynyt kansallinen osaaminen tuotavaksi mukaan osaksi ihmiskunnan nykyistä akuuttia pyrkimystä ratkaista aikakautemme keskeiset haasteet: ilmastokatastrofi ja luontokato.
Siten ulkopolitiikasta on tulossa sisäpolitiikkaa, kun kysymys eksistentiaalisesta uhasta asettuu nyt ekologisen – ei enää ulkopoliittisen – realismin ehdoin.
Suomi ja DCA -sitoumus
Asettakaamme kysymys: Ovatko Suomen ja USA:n kansalliset intressit ja uhkat, erityisesti eksistentiaaliset uhkat yhtenäiset – yksi yhteen?
Jos ovat, on Suomen DCA -sitoumus USA:lle tulkittavissa käytännöllisenä, logistisena kirjauksena näiden yhteisten intressien ajamisesta ja uhkien määrittämisestä, vaikka siinä on mitä moninaisimpia juridisia ja oikeudellisia ongelmia, jotka rajaavat käsitykseni mukaan perustuslakimme vastaisesti Suomen toimintaoikeuksia omalla maaperällämme.
Jos eivät ole, DCA –sitoumus on asiakirja Suomen kansallisesta antautumisesta suurvallan intressien toteuttamiseksi. Suomi tekee nyt sen jo toisen kerran.
Suomen tuhoutuminen suursodassa ei ole USA:lle minkäänlainen uhka. Suomella ei ole minkäänlaisia intressejä muodostaa Itämerestä NATO -järveä vaan pitää Itämeri rauhanmerenä ja avoimena kansanväliselle liikenteelle. Se on Suomen viennin ja tuonnin elinehto. Suomella ei ole Pohjoisen jäämeren ja Arktisen alueen osalta muita intressejä kuin hyvin perustavat ja perustellut luonnonsuojelulliset tavoitteet.
Jo nämä esimerkit osoittavat Suomen ja USA:n ulkopoliittiset intressit ja turvallisuuspoliittiset uhkat eivät käy yksiin.
USA:n ulkopoliittinen suurstrategia ja Suomi
Ulkopoliittisen realismin näkökulmasta USA on merivalta, jonka intressissä on ulkoisesti padota Euraasian valtioiden vaikutusvaltaa ja -voimaa kaikkien eri merien suunnilta. Tätä varten USA:lla on yli satoja sotilastukikohtia Euraasian rannikkovaltioissa. Nyt Mustan meren jälkeen on vuorossa Itämeri ja Pohjoinen jäämeri, kun Koillisväylän kuljetusreitit avautuvat ja mitä moninaisimmat luonnonrikkaudet pohjoisella napa-alueella yritetään siirtää kansainväliseen omistukseen ja kaupalliseen hyödyntämiseen.
USA:n intressinä on myös heikentää Euraasian valtioita sisäisesti ja estää niitä liittoutumasta keskenään. Tässä kohdin USA kuitenkin poikkesi realismin opeista ja antoi idealismille etusijan uskoessaan ja toivoessaan pystyvänsä ”demokratisoimaan” Neuvostoliiton jälkeen muodostuneen oligarkkisen – sittemmin yhä valtiovetoisemman – Venäjän.
Tähän liittyy toinenkin poikkeama realismista: USA pidättää itsellään oikeuden määritellä omat suurvaltapoliittiset intressinsä ja eksistentiaaliset uhkansa, mutta ei myönnä tätä oikeutta muille, erityisesti Venäjälle ja Kiinalle, perustellen kantaansa niiden autoritäärisyydellä, talouden valtiovetoisuudella. Tällöin pidäkepolitiikka kääntyy epäsymmetriseksi, jopa hyökkääväksi pelotepolitiikaksi. Tämä on arvopohjaista realismia, jossa arvot määrittävät reaalisen.
Suomen USA:lle antama DCA -sitoumus velvoittaa Suomea omalta osaltaan toteuttamaan USA:n globaalia suurstrategiaan Euraasian Pohjoisella rintamalla, joka on seuraavaksi nousemassa USA:n johtaman patoamispolitiikan keskiöön.
Pohjoinen/Etelä -jaon ensisijaisuus
Ulkopoliittisen realismin ja sen arvopohjaisen muunnoksen Länsi/Itä -asetelma on täysin sokea Pohjoinen/Etelä -asetelmalle, joka nyt on ensisijainen globaalia tilannetta jäsentävä jako.
Maailmantalouden painopiste siirtymässä takaisin sinne missä on sen väestöllinen painopiste, itään ja etelään. Historiallisesti katsoen, maailmantilanne normalisoituu. Myös Etelä ja Itä on nyt saanut otteen eurooppalaisen Renessanssin, Valistuksen ja teollisen vallankumouksen tuottamista taloudellista voimista, tekniikasta, sosiaalisesta suunnittelusta ja pääomittamisesta.
Haaste on siinä, että Etelä – noin kuusi miljardia ihmistä – ei voi ekologisista syistä kulkea samaa tietä kuin Pohjoinen/Länsi on kulkenut. Meidän on tunnustettava realiteetit – ekologiset realiteetit. Yhteisen tien löytäminen tulee olemaan meille, Pohjoisen Lännen pienelle vähemmistölle monin verroin kivuliaampi ja vaikeampi kuin Länsi/Itä -asetelma antaa ymmärtää – jos siitä nyt edes selvitään ilman suursotaa. Tämän tragedian perussyy on siinä, että oman arvopohjaisen toiminnan seurauksia ei tunnisteta eikä tunnusteta, ei puolin eikä toisin.
Maailman kehityksen jäsentäminen ekologisen realismin kannalta tarkoittaa ulkopolitiikan muuntumista sisäpolitiikaksi, ihmiskunnan aseman uudelleenjäsennykseksi osaksi ekosfääriä.
Kapitalismin suuri historiallinen, sivilisoiva tehtävä – universaalisen ihmisen synnyttäminen abstraktina, luonnosta, itsestään ja toinen toisistaan vieraantuneena, kuitenkin taloudellisesti keskenäisriippuvaisina palkkatyöläisinä/kuluttajina – kääntyy nyt ”paluuksi maan pinnalle”: meidän on ”kyettävä liittämään yhteen kaksi toisiaan täydentävää liikettä, kiinnittyminen maaperään ja avautuminen maailmanlaajuisuuteen, jotka modernisaation koettelemus repi toistensa vastakohdiksi” (2). On siis liitettävä yhteen koti, maa ja ilma – kotimaailmaksi.
Enää ei ole mitään eikä ketään ulkopuolista, jota syyttää tai syyllistää omista virheistä.
Ulkopoliittisen realismin mukainen armeijan tehtävä käydä sotaa – asettaa voima vastaan voima poliittisen johdon määrittämin ehdoin – muuntuu ekologisen realismin myötä tehtäväksi estää sotien syttyminen poliittisesti asetettujen yhteistyöehtojen puitteissa.
Suomi ja kotimaailma
Meille on vakuutettu presidenttejä myöten, että Suomi ajaa viimekädessä omia kansallisia intressejään ja varautuu ensisijaisesti omien kansallisten eksistentiaalisten uhkien varalle. Suvereenina kansakuntana Suomi varaa siis itselleen oikeuden itse määrittään kansalliset intressinsä ja eksistentiaaliset uhkansa. Kansalliset uhkat määritetään turvallisuuspolitiikan, intressit ulkopolitiikan piirissä.
Voidaksemme määrittää kansalliset intressimme, meidän on vastattava vähintäänkin viiteen kysymykseen:
- Mitkä ovat Suomen kansallisen selviämisen minimiehdot: Mitä olemme valmiit puolustamaan keinolla millä hyvänsä, tarvittaessa jopa yksin, omin voimin?
- Mitkä ovat Suomen kansallisen strategian minimitavoitteet: Mitä haluamme saavuttaa, vaikka sitä ei kannattaisi mikään monikansallinen yhteishanke?
- Mitkä ovat Suomen strategiset tavoitteet osana maailmanjärjestystä: Mihin olemme valmiit pyrkimään tai mitä puolustamaan vain, jos sitä kannattaa jokin liittoutuma?
- Mitkä ovat Suomen ehdot maailmanjärjestykseen osallistumiselle: Mihin emme sitoutuisi, vaikka jokin monikansallinen ryhmittymä tai liittoutuma meiltä sitä vaatisi?
- Mitkä ovat Suomen arvot: Mitkä ovat ne arvot, joita haluamme edistää? Mitkä ja miten näiden arvojen sovellutukset riippuvat paikallisista ja historiallisista olosuhteista?
Näihin kysymyksiin vastaaminen on mahdotonta turvallisuuspoliittisesti, raja/eturintamamaa -ajatuksella, siis kysymyksenä maasta pelkkänä turvallisuusongelmana, kysymyksenä uhkista ja pelotteista.
Niihin vastaaminen avaa kysymyksen kansakunnasta kulttuurisena määritteenä suhteessa toisiin kansakuntiin, mutta ei enää vain sisäisen luonnon, aivopeltojen, hengen viljelynä vaan reaalisten maapeltojen viljelynä, luonnon resurssien hyödyntämisenä. Meidän on siis maallistuttava. Maapallo on kaikkien kotimaailma (common wealth).
DCA -sitoumus velvoittaa Suomen toteuttamaan USA:n suurpoliittista strategiaa, joka ei käy yksiin Suomen kansallisten intressien ja uhkien kanssa. Länsi/Itä -asetelman turvallisuuspoliittiset uhkat, jotka ovat eksistentiaalisia kaikille, johdattavat meitä ratkaisemaan myös Pohjoinen/Etelä – asetelmaa ulkopoliittisen realismin keinoin – voima vastaan voima – lähtien siitä, että ”Our way of life is not negotiable!” (George H. W. Bush, Rio, 1992). Se on kuitenkin juuri se, mistä meidän on neuvoteltava.
Eduskunnan tehtävä
Eduskunnan tulisi hylätä DCA -sitoumus kokonaisuudessaan. Eduskunnan tulisi avata laaja kansalaiskeskustelu kotimaailmastamme asettamalla vastattavaksi edellä mainitut viisi kysymystä.
Viite
(1) ks. esim. http://www.eitukikohtia.fi
(2) Latour, B. 2022. Matkalla Maahan Politiikka ja uusi ilmastojärjestys (suom. Päivi Malinen) Vastapaino Tampere.