Museot haluavat elää maailmassa, jossa mikään niiden esittämä teos ei ole epäeettinen. Samalla ne pyrkivät piilottamaan oman vastuunsa teosten esittämisestä. Tämä ei kuitenkaan voi olla lähtökohta eettiselle keskustelulle.
Ateneumin johtaja Susanna Pettersson avasi maanantaisella blogikirjoituksellaan keskustelun Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru -triptyykin esittämisestä. Keskustelussa on kyse seksuaalista ahdistelua esittävän teoksen esittämisestä maan keskeisimmässä taidemuseossa aikana, jolloin seksuaalinen väkivalta kaikissa muodoissaan vihdoin tunnistetaan ongelmaksi. Pettersson puolustaa teoksen esittämistä vedoten sen historialliseen arvoon ja taiteen autonomiaan. Näillä argumenteilla Petterson kuitenkin ohittaa koko kysymyksen teoksen esittämisen etiikasta.
Tällainen diskursiivinen siirto on keino välttää vastuuta ja ylläpitää organisaationsa ja ammattikuntansa etuoikeutettua asemaa yhteiskunnassa. Samalla kirjoitus piilottaa Ateneumin henkilökunnan tekijyyden ja aktiivisen roolin esitettävien teosten valitsijana.
Eettinen arviointi ja Aino-taru
1900-luvun taideteoriassa on ollut vahvoilla autonomismiksi kutsuttu näkemys, jonka mukaan taidetta tulisi arvioida vain taiteena —ei esimerkiksi eettisesti. Tämä näkemys näkyy myös Petterssonin esittäessään kirjoituksensa loppukaneettina: ”Ei ole oikeaa tai vääränlaista taidetta. On vain taidetta.” Taiteen eettistä arviointia tutkineen Noël Carrollin mukaan autonomismi on kuitenkin ollut alusta alkaen yritys suojata taiteen vapautta ja taiteen arvostusta muuttuvassa yhteiskunnassa1, eikä näkemys ole nauttinut enää suosiota tuoreemmassa tutkimuskirjallisuudessa. Autonomistisia näkemyksiä esitetäänkin ennen kaikkea suojeltaessa taidekentän toimijoiden etuoikeutettua asemaa.
Pettersson kirjoittaa myös “#Metoo-kampanja esittää oikeita kysymyksiä, mutta niitä ei voi soveltaa takautuvasti teoksiin, jotka ovat oman aikansa ja syntyhetkensä ilmentymiä.” Tästä huomiosta kirjoittajaa on myös kiitetty, kuten arvostamani Lotta Aarikka tekee omassa blogissaan. En kuitenkaan ole samoilla linjoilla, koska huomion paikkansapitävyys edellyttää kulttuurirelativistista tulkintaa, joka ennemmin johtaa keskustelua harhaan kuin tarjoaa siihen ratkaisun.
Historialliselta arvoltaan Aino-taru on kiistaton, eikä meillä ole toisaalta syytä pitää sitä huonona teoksena taiteellisilta ansioiltaan. Kun olemme todenneet tämän, pääsemme vastaa alkuun keskustelussa teoksen ja sen esittämisen etiikasta.
Aino-tarun eettinen arviointi ei ole ollut blogitekstin esimerkeissä tai teoksesta heränneessä keskustelussa kovinkaan laadukasta. Eettisen arvioinnin kannalta olennaista ei ole, että Aino-taru esittää ahdistelua vaan millaisessa valossa se tuon ahdistelun esittää. Jotta eettistä arviointia voitaisiin tehdä, tulisi erottaa teoksen esittämä aihe ja teoksen sitä kohtaan ottama asenne tai näkökulma toisistaan. Monet teokset nimittäin esittävät paheksuttavia aiheita eettisesti varsin ansiokkaasti.
Itse tulkitsen kuitenkin Gallen-Kallelan taiteellisten valintojen ennemminkin hyväksyvän kuin tuomitsevan Väinämöisen toimintaa. Aino esitetään ahdistelun kohteenakin viettelevänä nymfinä, jota ahdistelevaan sankarihahmoon taulu kutsuu samaistumaan. Jos teoksessa Väinämöinen onkin hieman rassukka ja siten helpommin lähestyttävä, taiteilijan veistämät kultaiset kehykset pyhittävät esittämäänsä tapahtumaa. Samaa aihetta olisi voinut käsitellä lukemattomilla tavoilla, mutta juuri taiteilijan ilmaisulliset valinnat tekevät siitä ongelmallisen. Teoksen ottamasta näkökulmasta voidaan toki esittää myös toisenlainen arvio, mutta keskustelun keskeinen puute on, ettei edes tällaiselle pintapuoliselle eettisen arvioinnin tasolle useinkaan päästä. Sen sijaan puhutaan teoksen aiheen sopivuudesta ja siitä tulisiko sitä sensuroida aiheensa vuoksi.
Teosten esittäminen
Koska kysymys on jo kuolleen taiteilijan teoksesta, eettisen arvioinnin kohteena ei niinkään ole kiinnostavaa taiteilijan vastuu ilmaisullisista teoistaan vaan museon vastuu tuon ilmaisun välittäjänä. Esitetyn teoksen kyseenalaisuus ja esittämisessä otettu näkökulma tulevat osaksi näyttelypitäjän toimintaa. Tätä ei ole sopivaa yrittää pestä pois tai piilottaa. Museo ei ole vain yleisön toiveiden neutraali toteuttaja ja tasapainoittelija saati lehti historian pyörteissä vaan aktiivinen toimija, joka tekee valintoja siitä, mitä esitetään ja mitä jätetään esittämättä. Tehtäessä näyttelynpitäjän valinnoista näkymättömiä, tuetaan museon etuoikeutettua asemaa ja vältetään keskustelua toiminnan eettisyydestä.
Tästäkin huolimatta kysymys teoksen eettisestä arvosta ei ratkaise kysymystä sen esittämisestä. Itseasiassa teoksen esittäminen voi olla museon tarkoituksen näkökulmasta perusteltua juuri teoksen eettisten puutteiden vuoksi. Aino-taru voi olla erinomainen esimerkki aikansa suhtautumisesta seksuaaliseen väkivaltaan. Tällöin Ateneumin toiminnassa kyseenalaista on ennen kaikkea se, ettei teoksen kontekstualisoinnissa tai muussa museon sen ympärillä käymässä puheessa kiinnitetä huomiota eettisiin ongelmiin vaan tilaisuuden tullen keskustelua pyritään ennemminkin häivyttämään tai typistämään —tekemään se tyhjäksi vetoamalla autonomismiin, historismiin tai sananvapauteen.
Aino-tarusta käydystä keskustelusta tulee väistämättä mieleen parin vuoden takainen onneton episodi Jenni Hiltusen GRIND -teoksen yhteydessä. Tuolloin Kiasman johtaja allekirjoitti ensin onnettoman tiedotteen, jossa museo puolusteli teoksen esittämistä taiteen vapaudella ja sillä, ettei teoksen esittäminen ollut heidän näkökulmastaan ongelmallista. Seuraavassa kirjoituksessa museo tunnisti teoksen esittämisen ongelmallisuuden, mutta museon katsottiin toimineen teosta esittäessään oikein vetoamalla sananvapauteen ja yhteiskunnallisesti merkittävän keskustelun herättelemiseen. Jos ensimmäisessä tekstissä teoksen esitteleminen oli hyväksyttävää, koska se oli taidetta, jälkimmäisessä teoksen merkitys hahmottuu ennemminkin puheenvuorona julkisessa keskustelussa. Kummassakaan ei kuitenkaan ole tilaa sille, että museo olisi tehnyt virheen esittäessään teoksen.
Sensuuri vai kritiikki?
Sananvapauteen nojaava puolustus näyttäisi edellyttävän, että teokset ja niiden esittäminen ovat avoimessa suhteessa myös toisenlaisiin puheenvuoroihin. Museon ei tarvitse antaa esittämilleen teoksille kannatustaan tai hyväksyntäänsä, jos ne ymmärretään puheenvuoroina eikä pyhäinjäännöksinä. Taidemuseossa teoksen esillä pitäminen on kuitenkin jo sen arvostamista.
Teoksen esittäminen taidemuseossa nähdään herkästi teoksen ylistämisenä, sen nostamisena muiden teosten yläpuolelle. Tällaisessa tilanteessa teoksen esillä pitäminen ei ole arvolataukseltaan neutraali teko. Taidemuseot myös itse uusintavat tätä ajattelutapaa viestinnässään ja näyttelysuunnittelussa. Ne ovat kiinni maailmassa, jossa teoksen nostaminen sen seinälle tekee teoksesta osan kaanonia ja korostaa sen arvoa. Samalla ajattelumalli tekee museosta pyhätön ja nostaa sen arvostusta. Irrallaan museon tuomasta arvostuksesta, on huomioitava, että kokeellisessa tutkimuksessa jo pelkän altistumisen teokselle on havaittu lisäävän sille antamaamme arvoa2. Paljon esillä ollutta teosta siis pidetään arvokkaampana.
Aino-tarun esittäminen on siis ongelmissa, vaikka sen historiallinen kiinnostavuus tai yleisön oikeus kohdata myös epäsopiviksi katsottuja puheenvuoroja ovatkin kiistämättömiä.
Keskustelu esitettyjen teosten ja teosten esittämisen etiikasta ei kuitenkaan tarkoita teosten sensuuria. Museolla tulee olla selkärankaa esittää myös sellaisia teoksia, joiden näkökulman takana se ei seiso ja tuoda esiin myös ongelmakohtia esittämissään teoksissa. Sananvapaus yhteiskuntamme keskeisenä arvona tarkoittaa toki epämiellyttävien puheenvuorojen sietämistä. Epäeettinen teos ei kuitenkaan tarvitse pelastusta eettiseksi; päinvastoin teoksen kunnioittaminen omilla ehdoillaan edellyttää, että teoksen epäeettisyyttä ei piiloteta.
Museolla voidaan katsoa olevan velvollisuus puolustaa ongelmallistakin teosta sensuuriyrityksiä vastaan. Sitä ei kuitenkaan tarvitse valita näyttelyyn tai laittaa kunniapaikalle.
Lopuksi
Voimme oppia näistä keskusteluista, että laadukkaalle julkiselle keskustelulle teosten eettisyydestä on tilausta. Tällaisen keskustelun käyminen kuitenkin edellyttää paitsi perehtymistä eettiseen arviointiin myös jatkuvaa itsekritiikkiä. Kaksi pahinta myrkkyä eettiselle arvioinnille ovat antautuminen ensimmäiselle tunnekuohulleen tai moraalipaniikille sekä tarve puolustaa omien tai organisaationsa tekemien valintojen oikeutusta. Jälkimmäinen tarkoittaa ennen kaikkea rohkeutta myöntää, että käydyn keskustelun valossa näyttelynpitäjä on ehkä tehnyt virheen, mutta se vaatii myös selkärankaa puolustaa taiteen vapautta silloinkin kun myöntää teoksen olevan ongelmallinen.
Nämä ovat kovia vaatimuksia, mutta ne ovat edellytykset kypsälle eettiselle keskustelulle taiteesta.
Muokattu 8.2.2018 14.30
Viitteet:
1 Carroll, Noël 2000. “Art and Ethical Criticism: An Overview of Recent Directions of Research”. Ethics 2000 110:2, 350-387
2 Meskin, Aaron; Phelan, Mark; Moore, Margaret & Kieran, Matthew 2013. ”Mere Exposure to Bad Art”. British Journal of Aesthetics, 2013 52:2, 139–164