Eurovaalit ovat tulossa, vaikka harva huomaa. Suomessa huomion puutteeseen on selkeä syy. Omat eduskuntavaalimme täyttävät seuraavien kuukausien uutiskiintiön, ja sen jälkeen muodostetaan hallitusta, joten eurovaalit hukkuvat kaiken muun sekaan. Silloin, kun eurovaaleista uutisoidaan, uutisointi keskittyy yleensä oikeistopopulististen puolueiden nousuun. Ei ihme, ovathan suunnilleen perussuomalaisia vastaavat puolueet nousussa kaikkialla. Italiassa Salvinin Liiga hätyyttelee 35 prosenttia ja Espanjassa on uusi Vox-puolue noussut lähes tyhjästä yli 10 prosenttiin. Vastaavia trendejä on muuallakin.
Yhteensä kansallismieliset, oikeistokonservatiiviset ja populistiset ryhmät, eli perussuomalaisten nykyinen ryhmä ECR, persujen entinen ryhmä EFDD ja Marine Le Penin ENF, sekä ryhmiin kuulumattomat ja uudet puolueet, olisivat saamassa jo lähemmäksi 200 paikaa. Kaikki näistä eivät toki kuulu samaan joukkoon ja esimerkiksi Italian viiden tähden liikkeellä on vasemmistolaisiakin kantoja, mutta silti, jos konservatiivit (eli EPP) päättäisivät ryhtyä nationalistien kanssa yhteistyöhön, kuten monessa maassa (Suomessakin!) on tehty, näillä voisi hyvinkin olla yli puolet parlamentin paikoista. Kiusaus varmasti olisi merkittävä.
Vastareaktiona liberaalimpien tahojen toimesta onkin yritetty rakentaa populismin ja Euroopan integraation vastakkainasettelua. Nationalisteja ei ajatella tässä niinkään rasismin kanssa leikittelevinä ideologeina vaan jonkinlaisina tuholaisina, jotka joko ilkeyttään tai tyhmyyttään haluavat tuhota EU:n. Tarkastelukulma on kuitenkin väärä. Yhä enenevässä määrin laitaoikeisto on hylkäämässä vahvoja EU:n vastaisia kantojaan ja ottamassa uudeksi agendakseen sen, että EU:ta käytetäänkin omien arvojen puskemiseen, esimerkiksi maahanmuuton suhteen. Tämä onkin täysin loogista. Miksi purkaa instituutio, josta voi tulla oma työkalu?
Liberaalien ja vasemmistolaistenkin eurooppalaisen liittovaltion kannattajien pitäisikin nyt pohtia, ovatko he kaikki nämä vuodet ajaneet EU:ta yhä enemmän valtaa omaavaksi ja yhä integroituneemmaksi elimeksi niin, että lopulta integraatiosta hyötyvätkin kovan linjan konservatiivit. Koko eurooppalainen projekti onkin perustunut oletukselle, että valta säilyy loputtomiin niillä tahoilla, joilla se on viime vuosina ollut. On kuin ei olisi edes pohdittu sitä ajatusta, että eurooppalainen liittovaltio saattaisikin esimerkiksi käyttää liittovaltiomandaattiaan säätääkseen rajat kiinni ja pakottaakseen omaa visiotaan eurooppalaisesta kulttuurista kaikille kurkusta alas. Ja tätäkin monet eittämättä haluaisivat.
Onko ratkaisu sitten EU:n hajottaminen tai siitä eroaminen? Ei, vaan ratkaisu on edelleen, että EU pysyy suunnilleen sen kaltaisena kuin nyt – tiiviimpää yhteistyötä joissain asioissa, kuten ilmastopolitiikan ratkaisut, vähemmän ohjausta toisissa, kuten tiukka budjettikuri. Olenkin kirjoittanut asiasta jo aiemmin. Vasemmiston tehtävä ei joka tapauksessa ole mennä sen koommin federalismin kuin Fixitin harhateille, vaan tarjota oma itsenäinen vaihtoehtonsa sekä euroliberalismille että kansalliskonservatiiviselle oikeistolle.