Huomasin tänään, etten ole aikoihin julkaissut tekstejäni tässä blogissa. Pahoitteluni, mutta erilaiset elämän käänteet ovat rajoittaneet hyviä aikeitani, mutta vähitellen alkaa valoa näkyä tunnelin päässä. Kiitos julkiselle terveydenhuollolle ja kuntoutukselle. Tämä tästä.
Olen viimeaikoina viettänyt runsaasti aikaa sukuhistorian äärellä. Vaikka olettaa tietävänsä suvustaan lähes kaiken, äkkiä erilaisten aineistojen äärellä huomaakin, ettei tiedä suvun henkilöistä paljoakaan. En tarkoita, että ihan kaikkea henkilökohtaista ihmisen elämästä pitäisikään tietää, mutta erilaisia elämän käännekohtia ja tapahtumia peilattuna yhteiskunnan silloiseen tilanteeseen on aina kiinnostavaa tutkia.
Sodat ovat olleet kautta historian suuria käännekohtia, josta jää vahva merkintä aikakirjoihin ja muistijälki, joka kulkee suullisena perintönä sukupolvelta seuraavalle. Sukulaisiani on taistellut ja kaatunut Narvassa (itäisessä Virossa) suuressa Pohjan sodassa 1700-1721, Pommerin sodassa 1757-1762 (rakuuna nro.99) ja Turkin sodassa 1877-1878. Varmuudella en tiedä sukuni osallistumista Suomen sotaan 1808-1809, mutta vuoden 1918 Suomen sisällissotaan kyllä (isoenoni) ja talvi- ja jatkosotaan (isäni). Tähän jatkumoon laittaisin todella ison pisteen, enkä toivoisi kenenkään jälkipolvien enää joutuvan minkäänlaisiin uusiin sotiin.
Vanhat valokuvat kertovat omaa tarinaansa menneisyyden elämästä. Kuvissa ihmiset seisovat tai istuvat vakavina pyhäpuvuissaan ja katsovat kameraan ikäänkuin peloissaan. Ehkäpä kuvaamista pelättiin oikeasti, ainakin lapset näyttävät olevan kauhusta kankeina, vaikka istuvat vanhempiensa sylissä. Myös aikuiset näyttävät jännittyneeltä kuvissa, joka on varmasti ollut erikoinen tilanne maaseudun oloissa. Kuvia ei tuolloin otettu samaan tapaan kuin nykyisin ja todennäköisesti kuvaaminen oli myös kallista.
Mutta vanhoihin kuviin liittyy paljon myös kauniita muistoja. Omia lapsuuskuvia katsoessa näyttää, että aina on kesä ja aurinko paistaa, vaikka todellisuudessa ei todellakaan sitä aina ollut. Usein katson äitini lapsuudenaikaista perhekuvaa, joka on otettu kesällä 1939. Aurinko paistaa, koko perhe koossa, myös koira, jota äitini kuvassa silittää. Tuon kesän jälkeen kaikki oli siinä perheessä toisin, mutta se on toinen tarina, jonka kirjoitan myöhemmin.
Mitä oikeastaan katsomme kun katsomme vanhoja kuvia, edesmenneitä sukulaisia, perhettä? Ovatko kuvat kuin ikoneja, jotka katsovat meihin takaisin, omaan sisimpäämme – ja lohduttavat? Minä ainakin haluan uskoa niin, koska kuvien äärellä oma maailmankuvani laajentuu ja kirkastuu – ja tunnen suurta rauhaa, jota on vaikea selittää. Onneksi kaikkea ei tarvitse selittää ja ymmärtää ihmisen kielellä. Jotkut asiat ja tilanteet vain ovat sitä, jotain suurta ja selittämätöntä.
”Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin katsomalla, mutta sitä pitää elää eteenpäin katsomalla.” (Soren Kierkegaard)