Euroopan unionin direktiiviehdotus väärinkäytöksistä ilmoittavien suojan parantamiseksi on lähes valmis. Mutta nykyisessä, komission ja neuvoston vesittämässä muodossa sitä ei tule hyväksyä.

Mistä kenkä puristaa?

LuxLeaks, Panaman paperit ja Dieselgate ovat esimerkkejä vuodoista, jotka ovat olennaisesti lisänneet tietämystämme valta-aseman väärinkäytöstä meidän kaikkien kustannuksella. Ne ovat myös vuotoja, joissa väärinkäytöksistä ilmoittajat ovat joutuneet merkittävien vastatoimien kohteeksi.

Näin ei pitäisi olla. Ilman ilmoittajia nämäkin ongelmat olisivat jääneet piiloon. Ja jäisi kyllä jatkossakin, jos ilmoittamisen kynnys pysyisi vastatoimien pelossa korkealla. Alan kirjallisuuden mukaan paras keino piilorikollisuuden paljastamiseksi on ilmoittajansuoja ja yleinen, kaikkien käytössä oleva ilmoituskanava.

Näin asia on esitelty myös Yhdistyneiden kansakuntien korruptionvastaisessa yleissopimuksessa (UNCAC, artikla 33). Suomi on ratifioinut sopimuksen tammikuussa 2006. Mutta ilmoittajan suojan vahvistaminen on edelleen lähtöruudussa. Vuonna 2016 julkaistiin eräänlainen tilannekartoitus. Mutta siihen se sitten jäi.

Mikä on EU:n linja asiassa?

Huhtikuussa 2018 EU-komissio esitti ilmoittajan suojaa koskevan direktiiviluonnoksen. Esitykseen sisältyi kuitenkin lukuisia ongelmia. Direktiiviluonnoksessa edellytetään, että ensin ilmoitetaan työpaikan sisällä, että ilmoittaminen on kertaluontoista ja että vääristä ilmoituksista seuraa rangaistus.

Nämä linjaukset ovat ongelmallisia. Organisaation sisäinen ilmoittaminen ei ole aina mahdollista, ilmoittajan yhteistyötä tarvitaan myös ensimmäisen ilmoituksen jälkeen, ja vääriin ilmiantoihin voidaan tehokkaasti puuttua jo olemassa olevan, kunnianloukkausta koskevien säädösten avulla.

Tämä huomattiin myös EU-parlamentissa, joka marraskuussa 2018 esitti direktiiviluonnokseen olennaisia parannuksia. Suojaa esitettiin myös työntekijöiden oikeuksien rikkomuksista ilmoittaville, esitettiin avointa ja anonyymiä, kaikkien käytettävissä oleva ilmoituskanavaa, ja matalampaa kynnystä julkisuudelle tai medialle ilmoittamisesta.

Nämä parannusesitykset jäsenmaiden hallituksia edustava Euroopan neuvosto kuitenkin vesitti.

Vesitetyssä muodossa direktiiviluonnos ei madalla ilmoittamisen kynnystä. Vastatoimien mahdollisuus pysyisi jatkossakin suurena ja organisaatiot, joista ilmoitetaan, saisivat runsaasti lisäaikaa jälkiensä peittelemiseen ja raskauttavien aineistojen tuhoamiseen, ennen varsinaisten selvitysten käynnistymistä.

Jos ilmoittaja käyttäisi ensin jotain muuta kuin yrityksen sisäistä ilmoituskanavaa, suoja vastatoimia vastaan pysyisi heikkona. Suojaa ei tulisi siinäkään tapauksessa, että ilmoittaja päättäisi ensin ilmoittaa havainnoistaan omalle lähiesimiehelleen yrityksen sisäisen ilmoituskanavan sijaan.

Firman sisäisen ilmoittamisen pääsäännöstä voidaan poiketa vain eräin poikkeuksellisin ehdoin. Todistustaakka näiden ehtojen täyttymisestä jäisi kuitenkin ilmoittajalle itselleen. Tämä taas nostaisi ilmoittamisen kynnystä.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Hyvin toimivassa järjestelmässä ilmoittajalla täytyy olla vaihtoehtoja sen suhteen, miten ja kenelle ilmoittaa. Jos ilmoittaja saa esimerkiksi tiedon rikollisesta toiminnasta, hänellä täytyy olla oikeus ilmoittaa havainnoistaan oikeusjärjestelmän edustajille suoraan, ilman yrityksen sisäistä ilmoitusta.

Toistaiseksi EU-parlamentti on kuitenkin ainoa EU-instituutio, joka tukee tätä ajatusta. Se on myös saanut eräiltä EU-mailta tukea, mutta kysymys siitä, miten kunkin maat hallitukset tässä asiassa ajattelevat ei ole laajasti tiedossa, eikä siitä julkisuudessa juuri keskustella Suomessakaan.

Epäselvää on myös se, missä olosuhteissa ilmoittajat voivat Suomessa turvautua ulkopuoliseen tukeen esimerkiksi työoikeusrikkomuksia paljastaessaan. Työsopimuslain 7 luvun 2 §:n mukaan asiallisena irtisanomisperusteena ei voi pitää ”turvautumista työntekijän käytettävissä oleviin oikeusturvakeinoihin”.

Mutta käytännössä työntekijän lojaliteettivelvollisuus ajaa tämän määräyksen ohi. Esimerkkinä tästä on työtuomioistuimen päätös 1993 – 47, jossa väärinkäytöksestä ilmoittaneen putkimiehen työsuhteen purku todettiin lailliseksi.  Näin ei pitäisi olla.

Eikä kaikkialla ilmeisesti olekaan.

Siksi on paikallaan säätää suojan vähimmäistasosta siten, että yhdenkään maan ei tarvitse heikentää maassa vallitsevan suojan tasoa. Pakollinen työpaikan sisäisen ilmoittaminen on kuitenkin omiaan heikentämään tätäkin periaatetta. Näin myös Ruotsissa, jossa uusi laki astui voimaan vuonna 2017.

Jää nähtäväksi, mitä EU:n yhteispäätösmenettelyyn perustuvasta väännöstä jää lopulta käteen. Mutta juuri nyt ei hyvältä näytä. Siksi toivottavaa olisi, että ilmoittajan suoja nostettaisiin poliittisen keskustelun kohteeksi sekä eduskunnassa että osana kevään EU-parlamenttivaalia.

Meillä on oikeus nykyistä parempaan ilmoittajansuojaan. Meillä on myös oikeus tietää, millaista ilmoittajansuojaa puolueet ja niiden asettamat ehdokkaat tavoittelevat.

 

Erkki Laukkanen

PS.

Seikkaperäisemmin ilmoittajansuojaa on käsitelty kirjassa Korruptio Suomessa (Into Kustannus, 2019). https://kauppa.intokustannus.fi/kirja/korruptio-suomessa/