Olen vaalien jälkeen ollut kovin pettynyt Yhdysvaltoihin. Muutin tänne ”vain vähäksi aikaa” kymmenen vuotta sitten ja olin silloin vähän amerikkakriittinen, mutta olen kiintynyt tähän moninaiseen maahan täällä viettämieni vuosien aikana. Olen nähnyt, kuinka täällä on kovin monenlaisia ihmisiä, kulttuureja, alakulttuureja, suvaitsevaisuutta, lämpöä ja osallistumista, ja olen löytänyt oman viiteryhmäni. Näissä vaaleissa olin toiveikas, että sen viiteryhmän jäsenet äänestäisivät valtaan Trumpin sijaan järkevän demokraattien ehdokkaan. Luotin heihin. Luotin Amerikkaan.

Olen kotimme homeremontin takia viettänyt vaaliviikkoa syrjäisessä mökkikylässä alueella, jossa ihmiset ajavat Subarun sijaan avolavapakettiautoilla. Täällä Trump sai takuulla paljon ääniä, vaikka Clinton Kaliforniassa voittikin. Amerikassa niin uskonto kuin politiikkakin ovat tabuja, joten kohdatessamme mökkikylän työntekijöiden tai asukkaiden kanssa emme puhu vaaleista. Olen ollut yksin pettymykseni kanssa. En ole itkenyt ulkona naapurin kanssa tai halannut tuntemattomia ruokakaupassa, kuten losangelesilaiset ystäväni somessa ovat raportoineet tehneensä. Los Angelesin alueella valtaosa on äänestänyt samoin kuin he. Nettipalvelusta voi tarkistaa, kuinka monta prosenttia oman lähiön asukkaista äänesti Trumpia. Meidän asuinalueellamme prosenttiosuus oli 12 (yli 70 % oli äänestänyt kannabiksen laillistamisen puolesta…).  Asumme alueella, jossa suurin osa ihmisistä on hyvin liberaaleja ja suvaitsevaisia. Me asumme ja elämme kuplassa. Lintukodossa.

Kun vaalien jälkeen luin tapauksista, joissa ulkomaalaistaustaisille tai tummaihoisille Amerikassa asuville (ja usein täällä syntyneille) esitettiin rasistisia ja vihaavia kommentteja, mietin omaa asemaani tässä maassa. Olen ulkomaalaistaustainen, maahanmuuttaja, ulkomaalainen, ulkosuomalainen. Aina vähän ulkopuolinen. En ole kansalainen mutta laillisesti maassa kuitenkin. Äänioikeutta minulla ei ole edes paikallisvaaleissa. Koska ihoni on vaalea ja virallisissa papereissa ja kyselyissä ruksaan rodukseni yleensä ”kaukaasialainen” (ensimmäisinä vuosina protestoin tätäkin ja laitoin aina ”muu: suomalainen” tai ”en halua kertoa”), en tule välttämättä koskaan kokemaan vastaavaa vihaa. Ikävä tapa olla etuoikeutettu. Etuoikeutettu siihen, että ei kohtaa rasismia juuri koskaan. On minulle näinä Amerikan vuosieni aikana sanottu esimerkiksi: ”Puhukaa englantia, nyt ollaan Amerikassa.” Minulle on puhuttu vihaisesti ja uhkailtu, kun ylitin osavaltion rajan eikä minulla ollut Green Cardia tai Suomen passiani mukana.

Jännitti kuitenkin lähteä vaalien jälkeen mökkikylästä lähikaupunkiin ruokakauppaan, vaikka järjellä tiesin, että kauppareissu olisi samanlainen kuin aina. Kukaan tuskin käskisi painumaan ”takaisin sinne, mistä olin tullut”. Automatkalla lihakset jännittyneinä mietin valmiiksi vastauksia, jos joku kuitenkin sanoisi niin. Vastaisinko, että ”Lähden niin nopeasti kuin voin, kun kerran äänestitte Trumpin presidentiksi!”? Mietin autossa, sanoisinko lapsille, etteivät puhu kaupassa suomea. En sanonut. Sitä paitsi aksenttini paljastaisi meidät silti. Puhuimme iloisesti suomea koko kauppareissun ajan. Kaikki olivat tavallisen kohteliaita ja ystävällisiä, kuten Amerikassa yleensä. Ihmiset ovat puheliaita, ja juttelin niin kassan kuin useamman asiakkaankin kanssa.

Kauppareissu ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin aina. Ensinnäkin minua jännitti. Toiseksi, turtuneessa ja Amerikkaan pettyneessä olotilassani katsoin ihmisiä eri tavalla. En vihaisesti, tai halveksuen, koska epäilin heidän äänestäneen Trumpia. Katsoin heitä ensimmäistä kertaa todella silmiin. Yritin ymmärtää, millainen ihminen edessäni oli. Mitä hän haluaa, mitä hän tarvitsee, mitä hän pelkää ja mistä hän unelmoi? Miksi hän äänesti Trumpia? Tajusin, että vaikka rasismi varmasti vetosi osaan porukasta, ja vaikka Trumpin rasististen ja seksististen puheiden huomiotta jättäminen äänestyspäätöksessä on tavallaan niiden hyväksymistä, heistä suuri osa ei (luulen) äänestänyt Trumpia siksi, että olisi rasisti, seksisti tai suvaitsematon ihminen. Ainakaan tietoisesti. He äänestivät Trumpia, koska he toivoivat itselleen parempaa elämää. Pystyykö Trump sen heille järjestämään, on eri juttu. Mutta ehkä hän onnistui kampanjassaan. Hän lupasi heille paremman elämän, ja he ottivat tarjouksen vastaan.

Kysyin ainoalta ystävältäni, jonka epäilen äänestäneen Trumpia, miksi näin kävi. Miksi ihmiset äänestivät Trumpia. Hän sanoi, että monet ovat olleet pettyneitä Obaman terveydenhuoltouudistukseen ja uskovat Trumpin uudistavan sen. He eivät välttämättä halua julkista terveydenhuoltoa vaan tarpeeksi edullinen yksityinen sairausvakuutus olisi heidän mielestään paras. Heitä houkuttelevat myös Trumpin lupaamat veronalennukset. Ystäväni ei uskonut tuntemiensa Trumpin äänestäjien päämotiivina olleen hänen rasistiset tai seksistiset puheensa. He pitivät häntä hänen mukaansa vähemmän pahana vaihtoehtona kahdesta pahasta. He eivät vain voineet äänestää Clintonia. Moni uskoi, että heillä ei ole varaa äänestää Clintonia taloudellisista syistä.

Ystäväni ovat suurimmaksi osaksi Clintonin tukijoita, tai ainakin Trumpin vastustajia. Kaliforniassa oli varmaa, etä Clinton voittaa osavaltion, joten osa äänesti myös Jill Steinia. En ole ikinä nähnyt ystäviäni näin järkyttyneinä. Me kaikki elimme kuplassa, jossa Clinton valittaisiin presidentiksi, tai ainakin kuplassa, jossa Trumpia ei valittaisi presidentiksi. Emme uskoneet minkään muun olevan mahdollista. Olen pettynyt, koska olin (siellä kuplassani) niin toiveikas, että Amerikka – tämänhetkinen kotimaani, josta on tullut minulle rakas – ei voisi äänestää Trumpia presidentiksi, vaikka syvällä sisimmässäni tajusin sen ikävä kyllä olevan täysin mahdollista. Niin kävi, ja se särki sydämeni. Olin ollut niin toiveikas.

Laiha lohtu, mutta lohtu sekin, on se, että Clinton sai määrällisesti enemmän ääniä. Vaalisysteemi täällä on mikä on (valitsijamiehiä osavaltioittain), ja vielä isompi ongelma on se, että vaalipäivä ei ole kansallinen vapaapäivä. Jonot ovat pitkiä ja matka vaalipaikalle ei välttämättä ole lyhyt. Äänestämisestä on tehty hankalaa, ja äänestysprosentti jäi nytkin alhaiseksi.

Olen lasten kanssa puhunut tällä viikolla siitä, että nyt on tärkeämpää kuin koskaan olla ystävällinen ja kiltti muille ihmisille. Ja puuttua asiaan, jos jotakuta kiusataan tai haukutaan tai kohdellaan väärin. On myös puututtava siihen, jos itseämme kohdellaan väärin. Voimme aloittaa itsestämme, perheestämme, ystävistämme ja yhteisöstämme. Aloitin tutustumalla naiseen, joka äänesti Trumpia. Hän on tosi mukava.

Saa surra vaalitulosta ja olla vihainen, mutta viha täytyy voida laittaa syrjään jossain vaiheessa ja keskittyä sen sijaan siihen, mitä me voimme nyt tehdä. Haluan ainakin tehdä jotain enemmän. Mennä Black Lives Matter -kokoukseen tai -tapahtumaan. Auttaa paikallisia kodittomia. Hymyillä Trumpin äänestäjälle(kin). Vaikka en hyväksy arvoja, joita Trump edustaa, aion vihdoinkin ottaa Amerikan kansalaisuuden, jotta minulla on kaksoiskansalaisuus kuten lapsillanikin.  Jos olisin ollut Losissa tänään, olisin mennyt Trumpin vastaiseen mielenosoitukseen.

Itse kun olen jo asunut maassa, johon valittiin kerran ensimmäinen naispresidentti (ja olin osallisena vaalikampanjassakin!), en tajunnutkaan, kuinka iso juttu tämä oli monille amerikkalaisille naisille. He halusivat Clintonin presidentiksi myös siksi, että hän olisi Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentti. Se olisikin ollut hienoa, mutta epäilen, että yksi syy Trumpin voitolle on, että koko Amerikka ei ollut valmis naispresidentille. Olen itse vuosien varrella suomalaisena naisena huomannut, että Amerikka ei ole yhtä tasa-arvoinen kuin vaikkapa skandinaaviset maat. Olen seurannut tällä viikolla, kun ystävät ovat lähettäneet Hillarylle You go girl -kiitoskortteja, ja jo vaalikampanjan aikana perustettu salainen Facebook-ryhmä nimeltä Pantsuit Nation (viitaten Hillary Clintonin käyttämiin housupukuihin) on kerännyt jo kymmeniä tuhansia nimiä kiitoskorttiin Hillary Clintonille. Allekirjoitin kiitoskortin.