Sattui kerran niin, että kaikkien todennäköisyyksien ja järjen vastaisesti raahasin univelkaisen itseni ja kaksi lastani työ- ja päiväkotipäivän jälkeen erääseen keskustelutilaisuuteen. Kun saavuimme viimein falafel-ravintolan ja yhden eksymisen jälkeen, epäkaupallinen tila Kalliossa oli ääriään myöten täynnä. Siinä lasten haalareita riisuessani mietin, mihin hölmöyksiin ihminen ryhtyykään. Jos kumppani on iltavuorossa, on paras pysyä lasten kanssa kotona, tajuaahan sen nyt jokainen.
Muut osallistujat ainakin olivat tajunneet: lapseni olivat ainoat lapset tilassa – tietenkin. Yhteiskunnallisen toiminnan tilat ovat aikuisille, lapset vanhempineen pysykööt kotona ja perhekahviloissa.
Lopulta ilta oli ihan kiva. Lapset pysyivät tyytyväisinä keksien ja karkin avulla, ehdin jutella ihmisten kanssa ennen kuin poistuimme ennen kahdeksaa paikalta.
Mikään yhteiskunnallinen liike ei voi menestyä ilman äitejä, korostaa useampi Revolutionary Mothering -kirjan artikkeli. Jotain lämmintä läikähtää sisälläni. Voivatko äidit olla niin tärkeitä, voiko noin ajatella?
Suomessa äitien osallistumismahdollisuuksista ei kovin paljon puhuta. Ja silloinkin ehkä enemmän siitä, kuinka kaikkien on saatava osallistua tasa-arvoisesti, kuinka naisia tarvitaan politiikassa. Kuinka vähän politiikassa on pienten lasten äitejä ja kuinka äitien on usein isiä vaikeampaa yhdistää perhe ja poliittinen ura. Siitä, mitkä näkökulmat jäävät puuttumaan, jos vanhemmat ja hoivaajat eivät ole mukana, ei niinkään puhuta. Tai siitä, mitä taitoja he tuovat mukanaan, mitä viisauksia kantavat kehoissaan.
Hoiva on yhteiskunnan marginaalissa. Se on kuluerä ja ongelma, paitsi niille, jotka voivat takoa sillä voittoa. Vai miksi muuten, vanhukset kokevat kaltoinkohtelua hoivajättien laitoksissa ja me annamme sen tapahtua?
Suuri osa hoivasta on näkymätöntä ja tunnistamatonta. Tai miksi muuten, minulle ja niin monelle muulle vanhemmalle tuli yllätyksenä se työmäärä, jota lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen liittyy? Koska hoivaajien maailma ei ole meidän ennen kuin itse tupsahdamme sen keskelle, koska päiväkodin ja kodinkoneiden uskotellaan tuoneen tasa-arvon.
Hoiva on ihmisyyden ydintä ja se avaa radikaaleja mahdollisuuksia ajatella uudelleen, sitä mikä yhteiskunnassamme nähdään arvokkaana ja miten asiat voisivat olla toisin. Hoiva on kovaa resursseja vievää työtä ja keskustelu työstä jää vaillinaiseksi, ellei tätä tunnisteta. Hoiva on myös kokemus ja siksi keskustelu jää vaillinaiseksi, elleivät hoivaajat itse ole mukana. Siksi hoivaajia ja heidän ääntään tarvitaan.
Revolutionary mothering ammentaa yhdysvaltalaisesta mustasta feminismistä ja on kokoelma kirjoituksia eri tavoin marginaalissa olevilta vanhemmiltaja ja aktivisteilta: rodullistetuila, köyhiltä, yksinhuoltajilta ja lhbtiq-vanhemmilta. Kirjan nimikäsite haluaa puhua äitiyden (motherhood) sijaan hoivaamisesta sosiaalisena käytäntönä (mothering). Mothering on radikaali käsite, joka tarkoittaa elämän luomista, vaalimista, vahvistamista ja tukemista – siis hoivaamista. Tällöin kyse ei ole identiteetistä, joka on sidottu sukupuoleen tai biologiseen äitiyteen, vaan tekemisestä ja työstä, joka voi tapahtua yhtälailla erilaisissa perheissä, palkkatyönä kuin vaikka ball-kulttuurin taloissa, joissa yhteisön äiti huolehtii nuorista, jotka eivät saa vanhempiensa hoivaa kodeissaan seksuaalisuutensa tai sukupuolen ilmaisun vuoksi.
Mitä se olisi suomeksi? Äitimistä? Emoamista? Tällainen puhetapa irrottaa äitiä olemisen (tekemisen) konservatiivisista kuvauksista, joissa nähdään naisten ensisijaisena roolina ja tehtävänä, naiseus ilman äitiyttä vaillinaisena.
Jos tosiaan on niin, että yhteiskunnalliset liikkeet tarvitsevat äitejä ja muita hoivaajia, miten heidät saadaan mukaan? Jos hoivan kysymykset halutaan ottaa vakavasti, on lähdettävä rakentamaan käytäntöjä, jotka purkavat aikuisten ja lasten tilojen rajoja ja mahdollistavat osallistumisen erilaisissa elämäntilanteissa. Se voi tarkoittaa lastenhoidon järjestämistä tapahtumiin, sen viestimistä, että lapset ovat tervetulleita, hoivavastuun jakamista lapsellisten ja lapsettomien kesken. Sen kysymistä, miten voin auttaa. On mietittävä, miten myös muista kuin vanhemman ja lasten välisistä hoivasuhteista kertyvä tieto saadaan kuuluviin.
Tämä voi olla edellytys sille, että yksinhuoltajat ja vuorotyötä tekevät vanhemmat voivat osallistua. Mutta se on tärkeää kaikille. Tiedän monien yhteiskunnallisesti aktiivisten vanhempien tasapainoilevan jatkuvasti vanhemmuuden ja poliittisen toiminnan välillä. Harvempi haluaa jatkuvasti olla montaa iltaa viikossa poissa lastensa luota, etenkin kun nämä ovat pieniä. Itse en mielelläni ole arkena poissa yhtä iltaa enempää. Se, että lapset ovat tervetulleita aikuisten tiloihin, tarkoittaa myös sitä, ettei vanhempien tarvitse aina valita.
Ennen kuin muutos tapahtuu, rohkaisen kaikkia vanhempia omaksumaan hitusen kapinahenkeä ja ottamaan lapset ainakin silloin tällöin mukaan keskustelutilaisuuteen, kurssille tai kokoukseen. Revolutionary Mothering –kirjassa Victoria Law kuvaa poliittista toimintaa yhdessä lapsensa kanssa. Sitä kuinka hän sai osakseen sekä apua ja tukea että asenteellista käytöstä. Asenteet ja käytännöt muuttuvat vain niitä muuttamalla ja sen eteen voimme toimia kaikki.
Ja muutettavaa todella riittää. Varsinkin Suomessa lapset nähdään aikuisten tiloissa – joita ovat paitsi luentosalit ja työpaikat, myös kahvilat, ravintolat ja julkisen liikenteen kulkuvälineet – joko rasitteena tai jonakin eläimen tai esineen kaltaisena. Niin harvoin lapsia huomioidaan mitenkään, että joka kerta jotain lämmintä läikähtää, kun (yleensä maahanmuuttajataustainen) tarjoilija tai bussikuski huomioi lapseni.
Jokin aika sitten kokoonnuimme suunnittelemaan synnyttämiseen liittyvää yhteiskunnallista toimintaa. Tapaamista oli yritetty järjestää puoli vuotta. Kun kaikki toiminnasta kiinnostuneet ovat äitejä ja suurimman osan lapset vielä pieniä, tuntui toiminnan käynnistäminen lähes mahdottomalta. Kun jokaisella on lapset, työt ja oma sosiaalinen elämä, kun aikataulut ovat niin tiukkoja, on pieni ihme, että me tapasimme. Ehkäpä tämän takia tässä järjestöjen luvatussa maassa on vain yksi pieni synnyttäjien yhdistys. Siinä elämänvaiheessa, jossa synnyttäminen on ajankohtainen asia, naisten kaikki aika menee toisista huolehtimiseen.