”Kukaan ei leikkinyt kanssani”

– Millainen päivä oli päiväkodissa?
– Ihan hyvä päivä.
– Kenen kanssa leikit?
– Minä leikin yksin. Kukaan ei halunnut leikkiä minun kanssani.

Ette ehkä arvaa, kuinka sydäntäni riipaisi lapsen viimeinen vastaus. Kukaan ei leikkinyt kanssani. Minun lapseni ihan yksi, tullut torjutuksi. Ja tottahan se oli, hän oli leikkinyt yksinään, kun hain hänet. Huolestuin. Kyselin lisää. Päätin kysyä heti seuraavana aamuna päiväkodin kasvattajilta, onko lapsellani kavereita ja miten leikit sujuvat. Olimme kotimatkalla.

Kotona olin tullut vähän järkiini. Lapseni on alle kolmevuotias. Vaikka hänen ja hänen ystäviensä leikeissä on jo vastavuoroisuutta ja kaverit ovat tärkeitä, usein leikitään myös yksin tai rinnakkain. Tajusin myös, että kahtena edellisenä päivänä lapsellani oli ollut niin hyvä leikki kaverinsa kanssa, ettei kotiin olisi huvittanut millään lähteä. Lisäksi jo kysymykseni oli johdatteleva. Se antoi ymmärtää, että olisi pitänyt leikkiä jonkun kanssa eikä yksinään. Tiedän myös, ettei lapsi useinkaan muista koko päivää, vaan ainoastaan viimeisimmät tai mieleenpainuvimmat tapahtumat. Minä olin ajatellut, että lapsi oli joutunut leikkimään koko päivän yksin. Todennäköistä on, että hän oli ollut yksin viimeisen ulkoilun tai jossain vaiheessa päivää kokenut jääneensä mieluisan leikin ulkopuolelle.

Torjutuksia tuleminen kuuluu kasvamiseen, aina leikkikaveria ei löydy. Raja kulkee siinä, ettei ketään saisi minusta jättää leikin ulkopuolelle jatkuvasti ja aina pitäisi päästä mukaan johonkin leikkiin. Paitsi, kun kyse on kaksivuotiaista, voi olla vaikea tietää, miksi hän leikkii yksinään. Usein siksi, että haluaa.

Tapaus tuotti kaksi oivallusta: tästä tämä alkaa, erilaiset mutkat ja koukerot kaverisuhteissa. Pian leikkien ulkopuolelle jäämiset ja mukaan ottamiset ovat arkipäivää. Niitä tapahtuu ja vanhempana vaikutusvalta näihin suhteisiin on rajallinen. Jopa silloin, jos lasta kiusataan, vanhemmat eivät voi mennä päiväkotiin tai kouluun ja laittaa pistettä kiusaamiselle ja tuskin siitä paljon apua olisikaan. Kouluissa taas osaaminen asian suhteen tuntuu olevan vähäistä, Kiva koulu –hankkeista huolimatta. Päiväkodeista tiedän vain, että niissäkin esiintyy kiusaamista.

Toinen oivallukseni oli, kuinka kauhealta kiusaamisen tai oman lapsen sulkemisen ulkopuolelle täytyy vanhemmista tuntua. Minun sydämeeni pisti jo tuo yksi ”kukaan ei leikkinyt kanssani”. Entä jos se olisi jokapäiväistä? Eikä se yrittämisestä huolimatta loppuisi?

Onneksi luotan, että meidän päiväkodissa on tahtoa, resursseja ja välineitä puuttua kiusaamiseen. Tiedän, että ulossulkemistapauksia on päiväkodissamme ratkottu hyvin pitkäjänteisesti ja toimivasti kasvattajien ja vanhempien kesken. Esimerkiksi on sovittu kotikyläilyjä vanhempien kanssa niin, että päiväkodin ulkopuolella kahdenkeskisessä leikissä syntynyt asetelma on saatu rikotuksi.

Lopulta en sitten edes kysynyt asiasta kasvattajilta. Vaikka päiväkotiin lähteminen ei aina huvita, lapseni tulee kotiin iloisena ja näen itsekin, että hän leikkii toisten lasten kanssa. Minä luotan kasvattajien kykyyn havainnoida päiväkodin arkea ja siihen, että he tuntevat lapset. Tiedän, että lapseni osaa hakea lohtua päiväkodin aikuisilta. Se riittää. En ole muutenkaan niitä vanhempia, joiden on saatava tietää jokainen päivä, kuinka lapsi on syönyt, kauanko hän on nukkunut, tuliko kakka ja oliko riitaa jonkun kanssa. Se on hänen elämäänsä, ei minun tarvitse tietää jokaista yksityiskohtaa. Riittää, että luotan. Olisipa jokainen päiväkoti sellainen, että vanhemmat voisivat vain luottaa.