Vanhemmuus on kauhean vaikeaa. Ja raskasta. Ei jaksaisi kuin nukkua. Se on se vauvavuosi. Ruuhkavuodet on pahat, ei auta kuin kestää. Väsymys ja raskaus ovat kuin luonnon laki. Niin se vain on, jaksa, jaksa ja odota. Sitä voi paeta hetkeksi hoitamalla lastaan kotona kolmevuotiaaksi, mikä toki on omalla laillaan raskasta. Mutta sitten se alkaa: pitkien työpäivien ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Tämä yhteensovittaminen on niin vaikeaa, että kolmannes naisista ja neljännes miehistä viivästyttää lasten hankkimista sen vuoksi.
Kertomuksia väsymyksestä, arjen raskaudesta ja riittämättömyydestä ovat kaikille tuttuja. Näiden valitusvirsien lukeminen on kyllä terapeuttista: minä en ole väsymykseni kanssa yksin, muillakin on yhtä vaikeaa. Moni varmaan miettii niitä luettuaan myös, kannattaako se lasten teko ihan todella, kun se on yhtä kärsimystä. Ei se ole ja kirjoitan siitä toiste. Tässä tärkeämpi pointti on, kuinka väsymykseen suhtaudutaan kuin luonnonlakiin: sellaista se vain on, sopeudu! Apua saat näistä siivous-/siivoamattomuus, arjenhallinta/-kaaos tai harrastus-/harrastamattomuusvinkeistä. Jos ratkaisuja esitetään, ne ovat yleensä yksilöön tai perheeseen keskittyviä. Joku radikaali saattaa tehdä ratkaisun downsiftata tai alkaa kotiäidiksi.
Minusta sekä ratkaisuja esittävät että vain pelkästään toteavat tekstit ovat masentavia. Ne ovat nimittäin täysin irti yhteiskunnasta. Ratkaisuja tai edes syitä väsymykseen ei etsitä yhteiskunnan tai työelämän rakenteista. Ainoa muutoksen mahdollisuus liittyy yksilöön ja hänen valintoihinsa.
Minusta olisi voimauttavaa lukea, että hei, sinua väsyttää, koska työväenluokan kamppailu lyhyemmästä työpäivästä ei edennyt kuin kahdeksaan tuntiin päivässä. Sinua väsyttää, koska kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa lasten kasvattaminen ja hoito on sälytetty pienten ydinperheiden vastuulle sen sijaan, että koko yhteisö huolehtisi heistä. Sinä hankit lapsia kolmekymppisenä, koska yhteiskunta ei takaa riittävää turvaa nuorille vielä opiskeleville vanhemmille. Sinä et ehkä saa niin montaa lasta kuin toivoisit, koska yhteiskuntamme pyörii palkkatyön ympärillä ja lasten saaminen on vain hidaste, este ja haitta.
Passiivisen hyväksymisen sijaan toivoisin, että me vanhemmat voisimme löytää omista väsymyksen, turhautumisen, riittämättömyyden ja voimattomuuden kokemuksistamme voimaa vaatia muutosta. Vaatia, että yhteiskunnan jatkuvuuden perustan, eli lasten kasvattamisen ja hoivaamisen, tulisi olla elämän keskiössä. Vaatia, että perheestä eriytetty palkkatyö ei veisi parasta meistä ja voimistamme. Että koko yhteiskunnan vastuu lapsista, esimerkiksi päivähoidon ja kerhojen kautta ei olisi kuluerä tai vanhempien palkkatyön mahdollistaja vaan osa, joka yhteiskunnan kuuluukin kantaa. Yhteiskunta niistä lapsista nimittäin lopulta hyötyy työvoimana ja veronmaksajina, eivät vanhemmat. Vaatia, että vastuu lapsista on jaettava niin, ettei äitien tarvitse ahdistua yksin koteihinsa huutavien vauvojensa kanssa.
Joskus nuorempana unelmani vallankumouksesta liittyivät abstraktiin vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Nykyisin vallankumousunelmani liittyvät lasten hoitoon ja perheeseen. Niissä unelmissa hoiva – lasten, vanhusten, toinen toistemme – on yhteiskunnan keskus ja elämän perusta. Hoiva ei ole poikkeus maskuliinisen palkkatyöläisen elämän mukaan rakentuvassa järjestelmässä. Hoiva ei ole asia, joka viivästyttää uralla ja joka vaatii sosiaalipoliittisia interventioita tasoittamaan tilannetta. Hoiva on keskus, jonka ympärille elämä rakentuu. Ja talous palvelee elämää. En minä tiedä, miten tällainen yhteiskunta rakentuisi. Mutta siitä minä väsymyksen hetkinä unelmoin.