Terveisiä Keski-Suomesta! Täällä minä siemailen tuoreista vadelman ja mustaherukan lehdistä haudutettua teetä, kuuntelen kun tuuli suhisee ja leijuttaa lukemattomia maitohorsman siemeniä. Olen lomalla, ilman perhettä – ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.
Minulta meni ehkäpä se pari vuotta aikaa tajuta, että tarvitsen omaa tilaa ja aikaa, jopa lomaa. Kolme vuotta meni siinä, että sain loman järjestettyä. Mutta täällä sitä ollaan, kaksi yötä ja kolme päivää Jyväskylän seutuvilla ystävien mökillä!
Olen ollut täällä kaksi yötä ja lähden tänään kotiin. Miten ihanaa onkaan ollut käydä pitkiä keskusteluja ystävien kanssa ilman, että joku keskeyttää, ilman että täytyy katsoa kelloa ehtiäkseen ajoissa kotiin. Syödä silloin kun huvittaa, laittaa puuron päälle sekä voita että siirappia. Pulahtaa järveen yksin. Ahmia kirjaa, jos huvittaa.
On ihanaa luksusta olla yksin omien ajatustensa kanssa. Ja näköjään se tuottaa tekstiä. Tulomatkalla kirjoitin jo yhden blogipostauksen varastoon ja takaisin matkalla kirjoitan todennäköisesti vielä yhden (julkaisen ne sitten tässä elokuun mittaa). Eilen kaivoin esiin äitiyslomalla aloittamani kirjoitusprojektin, jota en ollut jaksanut ajatella aikoihin. Nyt projekti hyrrää taas ajatuksissani ja palan halusta päästä jatkamaan sitä.
Vaikka onhan tämä myös ristiriitaista. Kun hyvästelin kotona taaperon, itkin puoli matkaa metroasemalle. Nytkin on ikävä, kun ajattelen hänen hymyään ja ääntään, innostustaan ja tahdonvoimaansa, sitä kuinka pieni käsi kiskoo paidankaulustani alas ja suusta kuuluu ”nam, nam, nam”. Esikoista tai puolisoani en ikävöi vielä. Yhteys taaperoon on kuitenkin niin fyysinen ja niin tiivis, napanuora vielä lyhyt, että kaipaan jo.
Toisaalta tuntuu siltä, että voisin olla vielä viikon täällä. Viettää leppoisaa elämää ja jatkaa sitä kirjoitusprojektia. Mutta tulee toisia lomia ja aikoja, kun napanuorat venyvät pitemmälle kuin tahtoisinkaan. Juuri nyt on hyvä näin ja välillä mielen valtaa haikeus: pysykää vauvoinani vielä vähän pidempää, toivon.
Kirjani nimi sopii teemaan. Yläkuvassa ihana sauna, jonka kammarissa nukuin, omassa rauhassa veden äärellä.
Miksi oman ajan priorisoiminen on niin vaikeaa, jotain mitä minun on täytynyt opetella? Epäilen, etten kuitenkaan ole ainoa äiti, jolle on käynyt näin. Minulla oli pitkään tapana – ja edelleen monesti – miettiä ensimmäisenä perheen yhteiset menot ja lasten menot. Sitten yleensä energiaa ei välttämättä olekaan miettiä puolison kanssa yhteisen tai oman ajan käyttöä.
Kun pää – suuren osan ajasta ja energiasta lohkaisevan palkkatyön lisäksi – täyttyy kaikesta siitä kuluttavasta arkisesta metatyöstä, jota tarvitaan, että jääkaapissa riitt ää ruokaa ja pöydässä syötävää. Että lapsilla on oikeankokoisia ja säähän sopivia vaatteita, että synttärit tulee muistettua ja lahjat annettua. Että lapset tulee vietyä uimaan, pyöräilyä opeteltua ja päiväkodin kyselyihin vastattua.
Kun pää täyttyy kaikesta tästä, ei enää jaksa sopia ja miettiä omia menojaan. Välillä viestin lähettäminen tai puhelun soittamisesta on liikaa. Puhumattakaan loman järjestämisestä.
Luulen, että tämä on vähän sukupuolittunut juttu. Mehän tiedämme, että naiset tekevät edelleen miehiä enemmän kotitöitä ja erityisesti metatyö kasaantuu naisille. Se, että naiset käyttävät leijonanosan perhevapaista vain vääristää tilannetta lisää. Tiedän perheitä, joissa kotitöiden jakaminen ei ennen lasten syntymää ollut mikään ongelma, mutta perhevapaiden aikana ja jälkeen tilanne muuttui.
Mutta on siinä taustalla muutakin. Kun koti- ja metatyö salakavalasta lisääntyy ja ajasta tulee tiukka resurssi, luulen, että moni nainen ihan luonnostaan ja huomaamatta priorisoi silloin kaikkia muita paitsi itseään. Opetetaanhan tytöt pienestä asti huomioimaan muut, antamaan tilaa ja auttamaan muita siinä missä pojat opetetaan ottamaan tilaa ja asettamaan itsensä etusijalle.
Kun vielä mukaan astuvat ihanteet uhrautuvasta ja omat tarpeensa sivuun asettavasta äidistä, soppa on valmis. Tajuamattamme asetamme kaikki muut oman itsemme edelle.
Minulle kävi näin, vaikka minulla on puoliso, joka haluaa hoitaa kotia ja kasvattaa lapsia tasa-arvoisesti ja läheisverkostot, jotka osallistuvat lasten hoitoon.
En yleensä tykkää feminismistä, jossa käsketään naisia ottamaan itseään niskasta kiinni, mutta ehkä tässä on sen paikka. Äidit, tiedostakaa oikeutenne, vaatikaa ja ottakaa omaa aikaa! Olkaa valmiita taistelemaan oman aikanne ja itsenne puolesta. Juokaa lattea, laiskotelkaa, tehkää kaikkea mitä haluatte, nauttikaa ajasta ilman perhettä ja lapsia! Olemme kaikki ansainneet sen.
Tässä syntyy blogitekstiä!