”Mieheni tahtoo, että lopetan imetyksen, kun lapsi täyttää kaksi.”

”Mieheni on sitä mieltä, ettei imetyksestä ole enää mitään hyötyä.”

”Mieheni sanoo, että kolme on vihonviimainen raja.”

Seuraan joitakin imetysryhmiä ja joidenkin miesten kielteinen suhtautuminen pitkään imetykseen nousee niissä tasaisesti esille. Minua suututtaa, suorastaan raivostettuu, kun näen tällaisia aloituksia. Se ei kuulu sinulle, minun tekisi mieleni huutaa näille miehille. Tai okei, onhan imetys asia, josta on hyvä keskustella yhdessä. Mutta lopulta se on äidin päätös – ja vähän myös lapsen. Mutta ei isän tai neuvolan tai naapurin tädin.

Sinun kehosi, sinä päätät. Tämä pätee ihan yhtälailla imetykseen kuin lisääntymiseenkin: lopulta se, jonka kehossa lapsi kasvaa ja jonka rinnat tuottavat maitoa päättää. Kyse on ihmisoikeuksista. Sinun kehosi, sinun päätöksesi.

Sen lisäksi, että imetys on äidin päätös – tai ylipäätään sen tai niiden vanhempien, jotka aikovat imettää* – se on imettävän vanhemman oikeus. Kenenkään ei pitäisi joutua perustelemaan tai kamppailemaan sen puolesta, että voi tehdä itselleen ja lapselleen parhaasi kokemiaan päätöksiä imetyksen suhteen. Imetys on äidin oikeus ja vähän myös lapsen.

Tiedän, että imetys on tunteita nostattava kysymys. Äidit kokevat huonommuutta ja epäonnistumisen kokemuksia ja kyseenalaistavat itseään äitinä, jos eivät ole kyenneet imettämään suositusten mukaan. Toiset äidit joutuvat kaivamaan tietoa, perustelemaan ja sietämään kyseenalaistusta, koska imettävät lapsiaan normaalia pidempään. Keskustelu pyörii lapsen terveyden ympärillä: mitä terveyshyötyjä rintamaidosta on vauvalle, muuttuuko maito hampaat rikkovaksi sokeriliemeksi (ei muutu).

Voisiko keskustelu olla vähemmän raastavaa ja syyllistävää, jos hetkeksi jätettäisiin lapset sivuun? Puhuttaisiin siitä, että jokaisella äidillä on halutessaan oikeus imettää haluamallaan tavalla. Ei vain siksi, että se hyödyllistä lapsen terveydelle vaan siksi, että maitoa tuottavat rinnat ovat naisruumiin erityinen ominaisuus. Ominaisuus, joka tarjoaa mahdollisuuden ainutlaatuiseen suhteeseen ja kokemukseen. Imettäminen ei nimittäin ole vain ruokaa ja vasta-aineita, se on myös kiintymystä ja rakkautta.

Imetys on myös asia, jota kaikki äidit eivät halua tai johon he eivät syystä tai toisesta pysty. Imetyksen voi kokea monella tavalla. Se voi olla raskasta ja kuormittavaa ja tuskin kukaan selviää siitä täysin ongelmitta. Oikeus imettää tarkoittaa myös oikeutta olla imettämättä.

Jotta oikeus imettää toteutuu, tarvitaan läheisten, terveydenhuollon, työnanatajien ja ympäristön tukea ja hyväksyntää sekä ammattimaista imetysohjausta. Imettävät äidit tarvitsevat konkreettista apua: sitä että joku laittaa ruuan, kun itse istut toista tuntia sohvalla vauvan kanssa. He tarvitsevat asiantuntevaa apua, kun maito suihkua rinnoista etkä tiedä mitä tehdä. He tarvitsevat hyväksyntää ja ymmärrystä sille, että imettäminen ja pienen vauvan hoito vaatii resursseja, silloin ei tarvitse olla niin hyvä ystävä, kumppani tai työntekijä, on ihan ok asettaa oma jaksaminen ja vauva etusijalle. He tarvitsevat mahdollisuusen yhdistää imettäminen ja töissä käynti: tiloja, joissa pumpata maitoa, taukoja tätä varten, sitä että pomo kysyy valvottiko lapsi yöllä.

Tärkein tukija on oma puoliso. Ja siksi ohjauksen tarpeessa ovat myös isät.

Uskon, että monet isät tukevat ja kannustavat ja että valtaosa isistä ei pyri estämään tai rajoittamaan imetystä. Luulen, että kaikille olisi silti hyväksi pysähtyä hetkeksi miettimään, miltä se, että toinen vanhempi pystyy tyydyttämään niin monet vauvan tarpeista rintamaidolla, tuntuu ja mitä se tarkoittaa.

Ensinnäkin isille pitäisi tehdä selväksi se, että tästä asiasta sinä et päätä. Voit kertoa mielipiteesi, mutta se on vain mielipide. Lähtökohtaisesti lasten hoidosta ja asioista päättävät ja vastaavat vanhemmat yhdessä, mutta imetyksestä päättää äiti (ja lapsi). Toiseksi isiä olisi syytä valmistaa siihen, että imetys voi tuottaa sivullisuuden kokemuksia. Varsinkin ensi alkuun imettävän äidin ja lapsen suhde on hyvin tiivis. Lapsi saattaa roikkua tunteja rinnalla, yöheräilyt kasautuvat äidille.

Isät tarvitsisivat tukea ja ohjausta siinä, miten käsitellä vaikeita tunteita, miten rakentaa hyvää suhdetta lapseen riippumatta imetyksestä, miten tukea imettävää äitiä ja olla tasaveroinen vanhempi kaikilla muilla vanhemmuuden osa-alueilla.

Äidin lisäksi imetyspäätöksiä tekee lapsi. Siitä, haluatko lapsia vai et, päätät sinä itse. Mutta imetys on kahden kauppaa, siksi kirjoitan, että se on myös vähän lapsen päätös. Lapsella on oikeus rintamaitoon äidin halun, pystymisen ja jaksamisen rajoissa. Siis periaatteessa.

Käytännössäkin lapsella on painava sanansa sanottavanaan: Kun pieni vauva – kuten esikoisemme – kieltäytyy syömästä tuttipulloa, hän on tehnyt päätöksen ja vanhempien keinot vaikuttaa siihen ovat rajalliset. Jos äiti ei heti synnytyksen jälkeen pysty imettämään, voi tissille opettelu myöhemmin olla vaikeaa eikä täysimetys välttämättä äidin toiveista huolimatta onnistu. Kun kaksivuotias vaatii tissiä, on ihan sinusta kiinni kasvattajana, hennotko ja pidätkö oikeana häntä yhtäkkiä kieltää.

Kun esikoisemme täytti vuoden, emme kumpikaan – minä tai hän – olleet valmiita lopettamaan. Kun hän täytti kaksi, ajattelin, että pikku hiljaa minä voisin olla valmis. Hän ei ollut. Viimeinen imetys tapahtui hänen kolmevuotissyntymäpäiviensä tienoilla. En ollut suunnitellut sen olevan viimeinen, niin vain kävi. Kuopuksemme täyttää syksyllä kaksi eikä meidän imetystaipaleellemmme näy loppua. Joskus vitsailen, että jos hän jää viimeiseksi lapseksemme, imetän häntä vielä esikouluiässä. Nimittäin vähän haikealta tuntuu, että imetys on jotain, mitä en saa kokea hänen lopetettuaan enää koskaan.

—–
*Imettävä vanhempi ei aina ole äiti, lisäksi imettäviä vanhempia voi olla useampi kuin yksi. Synnyttäneet transmiehet saattavat imettää lastaan, naisparien perheissä molemmat äidit saattavat imettää. Myös miehillä on maitorauhanen ja hekin pystyvät imettämään. Rinta tuottaa käsittääkseni vähemmän maitoa – silti se, etteivät miehet (käytännössä ikinä) imetä lienee enemmän kulttuurisesti kuin biologisesti määräytynyttä.