Suomessa on vietetty tällä viikolla jälleen asunnottomien yötä. Yhtäältä yö kertoo siitä, että itse ongelma ei ole kadonnut mihinkään. Toisaalta se on hyvä syy muistutella päättäjiä ja kaikkia suomalaisia siitä, että meillä on yhä asunnottomia kanssaihmisiä keskuudessamme. Heitä ei saa unohtaa.
Oma koti ei ole ylellisyystuote. Asunto ei voi olla vain sijoituskohde, vaikka se onkin monelle keskituloiselle yhtä kuin elämän aikana kerätty varallisuus. Asuminen on perusoikeus ja jokaisen ihmisen perustarve. Silloin pääkysymys ei ole se, millainen ihminen joutuu asunnottomaksi vaan millainen on yhteiskunta, joka sallii asunnottomuuden.
Perustuslain 19.pykälän mukaan ”julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”. Tämä suomalaisen yhteiskunnan perusteisiin kirjattu sitoumus pitää ottaa vakavasti. Perustuslaki ei ole tyhjää puhetta.
Suomessa, varsinkin pääkaupunkiseudulla, asuminen on kalliimpaa kuin missään muussa euroa valuuttana käyttävässä maassa tai Pohjoismaassa. Sen on tunnustanut jo kapitalistinenkin tiedemies, mukaillen Tuntemattoman sotilaan Lahtista. Pankkikonserni Nordean pääekonomisti julkisti asiasta selvityksen vain muutama päivä sitten.
Asumisen kalleus pääkaupunkiseudulla on seurausta epäonnistuneesta asuntopolitiikasta. Epäonnistuneen asuntopolitiikan äärimmäinen muoto on asunnottomuus.
Kodittomuutta vastaan toimivan Y-säätiön mukaan Suomessa on hiukan päälle 7700 asunnotonta ihmistä, joista noin 500 on perheellisiä. Se tarkoittaa, että meillä on myös asunnottomia lapsia. Se on hyvinvointivaltion syvä häpeätahra.
Asunnottomuuden taustalta löytyy usein joukko tekijöitä, jotka voivat viedä ihmisen mennessään. Elämänhallinta voi murentua liittyen työttömyyteen, yrittäjän konkurssiin, ylivelkaantumiseen ja pikavippikierteisiin, parisuhteen päättymiseen, fyysisen tai henkisen terveyden murenemiseen ja vaikeisiin päihdeongelmiin.
Tässä kohtaa yhteiskunnan pitää kuitenkin tulla väliin. Horjuvaan elämänhallintaan liittyvät maksuvaikeudet voivat hyvin olla väliaikaisia. Tilannetta on mahdollista muuttaa moniin keinoin, joihin kuuluvat muun muassa sosiaalinen tuki ja ohjaus, täydentävä ja ehkäisevä toimeentulotuki, velkaneuvonta, apu päihdeongelmiin tai sosiaalinen luototus. Mutta jos vielä asunto menee alta, käy asunnon menettämiseen johtaneiden juurisyiden ratkaiseminen vaikeaksi, ellei mahdottomaksi.
Poliitikoilta kysytään usein, mitä konkreettista itse olet tehnyt. Itse tein Vantaan kaupunginvaltuustossa aloitteen siitä, että kaupungin vuokra-asunnoissa keskeytetään vuokraveloista johtuvat häädöt. Samalla kunnissa pitää rakentaa vahva asumisen tuki, neuvonta ja ohjaus niille ihmisille, joita uhkaa häätö ja kodittomuus.
Millä asunnottomuus sitten saadaan poistumaan, kuten sivistysvaltiossa pitäisi olla? Pitää olla asumisen tukea vaikeimmassa asemassa oleville ihmisille. Mutta samalla pitää rakentaa yhä vain enemmän lisää asuntoja, erityisesti kohtuuhintaisia. Ara-tuotannon osuus uusilla asuinalueilla pitää olla kolmanneksen luokkaa.
Kohtuuhintaisuus tarkoittaa sitä, että pelkkä asuminen ei haukkaa ylivoimaisen suurta osaa ihmisen käteen jäävistä nettotuloista. Myös muuhun elämiseen pitää jäädä rahaa – riippumatta siitä, onko töissä vai ei. Nykyisin pienipalkkaisilla, jopa keskituloisilla ihmisillä asuminen pääkaupunkiseudulla on jo liian kallista. Se vaikeuttaa osaavien työntekijöiden saamista yritysten ja kuntien töihin.
Lisäksi pääkaupunkiseudulle voisi hyvin perustaa kunnallisen rakennusyhtiön. Silloin rakentamisen kustannuksista jäisi pois se osa, joka menee yksityisten rakennusyhtiöiden omistajien voittoihin. Kohtuuhintainen asuminen on tärkeämpi yhteiskunnallinen arvo kuin yksityisten rakennusliikkeiden omistajien etuoikeus saada aliverotettuja osinkoja.
Hyvä alku siihen, miten asunnottomuuden ongelmaa voidaan ryhtyä ratkaisemaan, löytyy Y-säätiön hallitusohjelmatavoitteista. Niin kauan kuin on asunnottomuutta, Suomi ei voi hyvin.