Edellinen blogini Suomen hävittäjähankintojen politisoimisen välttämättömyydestä sai aikaan ärhäkkää keskustelua. Niin pitää ollakin. Asia on nostettava eduskuntavaaliteemaksi.
Jännää on, miten moni oikeistolainen armeijan ystävä katsoo, että politiikka on pidettävä mahdollisimman kaukana asekaupoista. Eikö hävittäjähanke kestä poliittista harkintaa, toisin sanoen kansanvaltaista päätöksentekoa? Onko demokratia uhka asekaupoille?
Kiintoisin kysymys näyttää olevan hävittäjäkoneiden määrä. Ytimessä ovat kuitenkin turvallisuus- ja puolustuspoliittiset vaikutukset.
Mielenkiintoista on, että 64 koneen vaatimusta on julkisuudessa perusteltu turvallisuustilanteen muutoksella. Tällä linjalla on esimerkiksi hävittäjien korvausprojektin vetäjä, kenraali evp. Lauri Puranen.
Kun Hornet-hankintoja tehtiin 1990-luvun alussa, turvallisuustilanne oli kiistatta toinen. Mutta jo tuolloin päädyttiin lukuun 64. Miten on mahdollista, että pääesikunnassa perustellaan kahdella eri turvallisuusympäristöllä täsmälleen yhtä suurta konemäärää? Vielä kylmän sodan vuosina Suomi tuli toimeen kahdella hävittäjälaivueella, vaikka Suomi oli kooltaan tiettävästi yhtä suuri kuin nyt.
Kyse ei ole siitä, että me hävittäjähankintojen arvostelijat emme tietäisi, mihin perustuu vaatimus 64 koneesta.
Asiaa seuraavat ymmärtävät, että kenraalit perustelevat määrää niin sanotulla ilmavoimien taistelutavalla. Yksinkertaistettuna: sen mukaan Suomi jakautuu pohjoiseen ja eteläiseen ilmapuolustusalueeseen, kumpikin pituudeltaan 500 kilometriä. Sotatilanteessa ilmavoimat menisivät taisteluun neljän koneen parvissa, joista kaksi toimisi pohjoisessa ja kaksi etelässä. Lisäksi neljä parvea olisi joko matkalla taisteluun tai sieltä pois. Neljä parvea olisi tankkauksessa ja asetäydennyksessä. Lisäksi ainakin neljäsosa on jatkuvasti huollossa ja siksi maassa.
Kun nämä ynnää yhteen, saadaan summaksi 64.
Oletus on paitsi teoreettinen, myös tarkoitettu sellaiseen maailmaan, jota ei kukaan järjissään oleva ihminen voi haluta. Se tarkoittaisi tilannetta, jossa Suomen ilmatilassa (ja samalla maaperällä) käytäisiin täysimittaista sotaa. Käsillä olisi eurooppalainen suursota, jonka osapuolilla on ydinaseita. Sellaisessa voi tuskin olla voittajia.
Tosin sotaan kiiruhtajiakin tuntuu olevan. Heihin lukeutuu ainakin entinen ulkoministeri, nykyinen pankinjohtaja Alexander Stubb, joka jo vuonna 2016 vähätteli sotilaallisen liittoutumisen vaikutuksia sanomalla, että ” Suomi ei nykyisessäkään tilanteessa voisi jäädä konfliktin ulkopuolelle, jos esimerkiksi Viroon kohdistuisi hyökkäys”. Toinen ex-ulkoministeri Erkki Tuomioja arvosteli Stubbia tuolloin sanomalla, että se voidaan tulkita jopa ”oma-aloitteiseksi ilmoittautumiseksi tällaiseen konfliktiin”.
Stubbin jalanjäljissä rintamalle ilmoittautuu myös kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki, jonka mielestä Suomi ei voisi jäädä lähialueiden konfliktin ulkopuolelle, mutta se ei myöskään olisi meidän intresseissämme.
Sodan ulkopuolelle jääminenkö ei ole Suomen intresseissä? Juuri tällaisten avausten takia Natossa pitäisi olla innokkaimmille mahdollisuus myös henkilöjäsenyyteen.
Suomalaisten laajasti ja vakaasti kannattaman liittoutumattomuuspolitiikan perusajatus on juuri se, että jos muut ajautuvat konfliktiin, meillä on mahdollisuus pysyä sen ulkopuolelle.
Mahdollisilla tulevilla hävittäjillä pitääkin olla sama tehtävä kuin Horneteilla: että niitä ei ikinä käytetä ns. tositoimissa.
* * *
Samalla on selvä, että Suomi tarvitsee suorituskyvyn oman ilmatilansa ja alueensa koskemattomuuden valvomiseen ja suojaamiseen. Itsenäisellä maalla pitää olla itsenäinen ja uskottava puolustus. Koska Suomi ei ole Natossa eikä menossa sinne, pitää uskottavuutta olla omasta takaa. Puolustuksen on oltava niin vahva, että Suomen valtioalue pysyy kaikkien sitä koskevien sotilaallisten spekulaatioiden ulkopuolella.
Mutta se ei voi tarkoittaa sitä, että kenraalit saavat tuosta vaan kaiken rahan, jota he pyytävät. Ongelmalliseksi kuvion tekee se, että korkeat upseerit ovat paitsi ostajan, myös myyjän tiskin puolella.
Ulkomaisia asejättejä Suomessa edustaa joukko lobbausfirmoja – tai kuten fiinisti sanotaan ”viestintätoimistoja” – jotka edistävät niiden etuja Suomessa.
Puolustusvoimista korostetaan, että kyse ei ole kaupustelusta tai lobbaamisesta vaan ”tietopyynnön analysoimiseen liittyvästä asiantuntijapalvelusta”. Toisin sanoen viestintätoimiston palkolliset auttavat aseyhtiöitä tulkitsemaan sitä, mitä armeija haluaa. Kuinkahan paljon heidän kauttaan kulkee salassa pidettävää tietoa Suomen puolustuksesta ulkomaisille asevalmistajille ja niiden taustahallituksille? Lisävaltuuksia pian saava Supo ja sotilastiedustelu varmaan jo selvittelevät asiaa?
Lobbaustoimistojen palkkalistoilla on edustava joukko entisiä kenraaleja, muita korkeita upseereita ja pari entistä puolustushallinnon johdossa toiminutta poliitikkoa Ruotsalaisesta Kansanpuolueesta.
Heihin kuuluvat Eurofighter Typhoonin leivissä olevat ilmasotakoulun entinen johtaja, eversti Jukka Ahlberg, entinen puolustusministeriön ylijohtaja Eero Lavonen ja itse ex-ministeri Jan-Erik Enestam.
Jas Gripenin joukkueessa on ilmavoimien entinen esikuntapäällikkö, prikaatikenraali Kari Salmi. Ranskalaiselle Dassault Rafalelle neuvoja antavat puolustusvoimien entinen esikuntapäällikkö, vara-amiraali Kari Takanen ja entinen puolustusministerin valtiosihteeri Marcus Rantala. Super Hornetiltä taas palkkaa saa puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala.
Voittajajoukkueeseen saattaa silti kuulua Karjalan lennoston entinen komentaja, eversti Ossi Sivén, joka auttaa amerikkalaisen Lockheed Martinin F-35-koneen kauppoja Suomeen. Se on todellisuudessa kone, jota kenraalit suosittelevat poliitikoille, kun valinnan aika tulee. Siitä on helppo lyödä vetoa.
* * *
Hävittäjien suhteen pitää ottaa huomioon myös muita tekijöitä.
Suomessa on käyty kiivasta keskustelua myös asekaupasta sotaa käyvien maiden kanssa. Marraskuussa hallitus teki päätöksen, jonka mukaan uusia asevientilupia ei enää myönnetä Saudi-Arabiaan ja Yhdistyneisiin Arabiemiraatteihin. Se on oikein, vaikka jo myytyihin Patrian panssareihin varaosamyynti jatkuu.
Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien johtama (sekä Yhdysvaltojen tukema) arvokoalitio on käynyt Jemenissä sotaa, jolla on aiheutettu yksi aikamme suurimmista humanitaarisista katastrofeista. On kestämätöntä, että myös suomalaiset asejärjestelmät ovat kärjistämässä tätä katastrofia.
Samalla Suomessa pitäisi tehdä muitakin johtopäätöksiä kansainvälisestä asekaupasta. Suomi nimittäin harjoittaa jatkuvasti kasvavaa asekauppaa – ja muuta kahdenvälistä sotilasyhteistyötä – sellaisen maan kanssa, joka käy tällä eniten sotia maailmassa. Tämä sotimisen suurvalta on kiinni monella maailman konfliktialueella: Afganistanissa Irakissa, Pakistanin luoteisosissa, Somaliassa, Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä. Eikö tämäkin pitäisi ottaa osaksi hävittäjähankintojen poliittista harkintaa? Vai ovatko yhden suurvallan sodat enemmän hyväksyttäviä kuin toisten?
Nykyisessä maailman tilanteessa pitäisi muutenkin miettiä enemmän liennytystä kuin hävittämistä. Enemmän pitäisi rakentaa rauhaa kuin harjoitella sotaa. Vain näin voidaan luoda kestävää turvallisuutta. Se on kovaa, kylmää realismia. Sinisilmäistä, jopa pahantahtoista naivismia on kuvitella, että suomalaisten turva on kiihtyvässä varustelussa