Olen viime aikoina ollut pienessä debatissa vihreiden kehitysministeri Heidi Hautalan kanssa Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä ja siitä, mihin suuntaan maa on menossa.
Väittely alkoi vanhasta, viime elokuussa julkaistusta blogistani:
http://blogit.kansanuutiset.fi/merkintoja-suomesta-ja-maailmasta/2012/08/
Kirjoitus julkaistiin tuolloin paitsi Kansan Uutisten ja Uuden Suomen blogeissa, myös Suomen Kuvalehdessä. Silloin palaute oli maltillista. KU:n Viikkolehden julkaistua jutun viime vuoden viimeisessä numerossaan, se herätti ministeri Hautalassa seuraavan reaktion.
Itse kommentoin tätä vastausta seuraavasti viikon KU:ssa:
Kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) arvosteli viime Viikkolehdessä kovin sanoin vanhaa blogikirjoitustani, jossa esitin hiukan kohtuutta
suomalaiseen Venäjä-keskusteluun. Ministerin sävystä päätellen oma kritiikkini löysi maaliin.
Hautalan perusviesti on jo pitkään ollut, että Venäjä on yksi suuri ihmisoikeusongelma, jonka valtiojohdon päätyö
on opposition vainoaminen.
Hän kuitenkin varoittaa, että ”vakavien ihmisoikeusloukkausten katsominen läpi sormien ei jää vaille seurauksia”.
Nytkö siis pitää varustaa jonkinlainen rankaisuretkikunta Venäjää vastaan?
Me jotka olemme seuranneet Venäjää tiiviisti vuosia, pääosin venäjän kielellä ja jopa asuneet siellä, tunnemme maan vaikean ihmisoikeustilanteen ja kannamme siitä huolta.
Kovaäänisimmillä Venäjän arvostelijoilla Suomessa puuttuu kuitenkin historia kokonaan kuvasta.
Venäjä on nyt taatusti demokraattisempi maa kuin 1980-luvun alussa. Eikä 1990-luvullakaan maan media tai poliittinen elämä ollut mitenkään vapaata.
Silloin talutushihnan päätä pitelivät keskenään verisesti taistelleet suurliikemiehet, jotka ryöstivät maansa kansallisomaisuuden omiin taskuihin tuolloisen presidentin suosiollisella myötävaikutuksella. Sillä ei ollut mitään tekemistä vapauden ja demokratian kanssa.
Presidentti Tarja Halonen muistuttaa aiheellisesti, että muualla Euroopassa kansalaisyhteiskunnan ja oikeusvaltion instituutiot rakennettiin sadan vuoden kuluessa. Venäjältä tämä historia puuttuu. Saksatkin yhdistyivät yli 20 vuotta sitten eivätkä ne ole vieläkään kuroneet umpeen keskinäisiä kehityserojaan. Eikä Suomessakaan demokratian rakentaminen ollut ihan helppoa esimerkiksi 1930-luvulla, parikymmentä vuotta itsenäistymisen jälkeen.
Meikäläisten Venäjän arvostelijoiden mielestä Venäjän pitäisi muuttua heti sellaiseksi demokratiaksi, jonka kriteerit määritellään täällä – ja hiukan myös Yhdysvaltojen kongressin rahoittamissa projekteissa.
Venäläisten pitää viime kädessä rakentaa itse oma kansalaisyhteiskuntansa.
Sitä ei voi rakentaa amerikkalaisena vientiprojektina tai ulkopuolisella, historiattomalla moittimisella. Tällä porukalla ei myöskään ole mitään monopolia kansalaisyhteiskunnan tukemisessa. Eikä kansalaisyhteiskunta ole sama asia kuin Venäjän nykyisen presidentin vastainen katuoppositio.
Venäjän suuntaan on solmittava yhteyksiä, käytävä kauppaa, vedettävä maa mukaan kansainvälisiin sopimusjärjestelyihin ja ennen kaikkea tutustuttava sen ihmisiin ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tässä varsinkin suomalaisilla poliitikoilla on vielä paljon työtä.