Viikonloppuna Helsingin pidettiin Suomen Nato-jäsenyyden vastainen mielenosoitus, jossa pidin puheen. Se löytyy ohesta.

* * *
Hyvät rauhan ystävät!

Tämän kevään lintuilmiö on Suomessa ollut Nato-haukkojen paluumuutto ja voimakas pesintä. Perinteisesti kyse on ollut vieraasta lajista Suomen luonnossa. Niille ei ole juuri ollut tarjolla lajin tarvitsemaa ravintoa.

Nyt tilanne on muuttunut nopeasti. Venäjän raakalaismainen hyökkäyssota Ukrainassa on järisyttänyt turvallisuuden mannerlaattoja koko Euroopassa, myös Suomessa ja Ruotsissa.

Suomessa sanotaan, että Nato-päätökseemme ei saa vaikuttaa ulkopuolelta, etenkään Venäjän ei pidä siihen puuttua. Samalla koko Nato-päätös on syntynyt Venäjän toiminnan takia. Miksi me ne näin olemme Suomessa alistuneet Venäjän vaikuttamistoiminnalle?

Käännös kohti Nato-jäsenyyttä on tapahtunut nopeasti, hätiköiden ja suuren tuohtumuksen keskellä.

Selvitin tammikuussa toimittajana kaikkien suomalaisten kansanedustajien Nato-kannat. Vielä alkuvuodesta 138 kansanedustajaa oli Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan. Heidät valittiin eduskuntaan liittoumattomuuden kannattajina.

Lisäksi ainakin viimeiset 30 vuotta suomalaisten selkeä ja vakaa enemmistö on ollut Nato-jäsenyyttä vastaan. Suunnanmuutos on ollut täydellinen vain kolmessa kuukaudessa. Eikä muutoksen välissä ole ollut eduskuntavaaleja, presidentinvaaleja, saati kansanäänestystä. Kansanvallan kannalta Nato-prosessi ei ansaitse tyylipisteitä.

Elämme myös historiattomassa ajassa. Suomen Nato-intoilussa, suoranaisessa rähmällään olossa, perusongelma on, että siitä on leikattu pois Suomen koko sodan jälkeisen ajan turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, joka on palvellut hyvin Suomea ja suomalaisia. Hallituksen Nato-selonteoissa ei ole maailmaa ennen Venäjän hyökkäystä eikä maailmaa Nato-jäsenyyden jälkeen.

Tulitauosta tai rauhanponnisteluista Ukrainassa ei puhu enää kukaan. Vaikka juuri rauhan Ukrainaan pitäisi nyt olla kaikkein kiireisin ja tärkein tehtävä koko Euroopalle.

* * *
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jatkunut nyt jo kolme kuukautta. Moni suomalainen on oikeutetusti seurannut sitä surullisena ja suuttuneena. Perusvirhe meillä on kuitenkin Suomen vertaaminen Ukrainaan. Samalla, kun tuomitsemme selväsanaisesti Venäjän toimet, on pystyttävä erottamaan siitä Suomessa tehtävät johtopäätökset.

Meillä unohdetaan usein, että sota Ukrainassa on jatkunut jo kahdeksan vuotta, keväästä 2014 lähtien. Olen itse käynyt sotarintamalla Ukrainassa kolme kertaa. Kyse on entisen Neuvostoliiton hajoamissodasta – toivottavasti viimeisestä.

Suomi ei ole Ukraina. Meillä ei ole tuhatvuotista yhteistä, slaavilaista historiaa Venäjän kanssa. Me emme ole entisen Neuvostoliiton maa. Meillä ei asu miljoonia venäläisiä tai venäjänkielisiä, joita Venäjän federaation asevoimien pitäisi tunkeutua tänne suojelemaan. Meidän maaperällämme ei ole valtavia Venäjän sotilastukikohtia, kuten Ukrainaan laillisesti kuuluvassa Sevastopolissa Krimin niemimaalla.

Mutta ennen kaikkea Suomen itäosissa ei ole itsenäisiksi julistautuneita, Venäjän tuesta täydellisesti riippuvaisia alueita, esimerkiksi Imatran ja Lappeenrannan kansantasavaltoja, joita vastaan Suomen puolustusvoimat olisi käynyt sotaa viimeiset kahdeksan vuotta.

Kuten presidentti J.K. Paasikivi aikanaan sanoi, Suomen turvallisuuden ainoa probleemi on Venäjä. Se on hyvä muistaa tänäkin päivänä. Mutta se, mikä Ukrainassa on tapahtunut, ei voi toistua Suomessa.

Ukrainan sodan taustalla on mitä suurimmassa määrin myös Venäjän vastarinta Naton laajentumiselle. Yhden pelote on aina toisen uhka. Natossa Suomi ilmoittautuisi vapaaehtoisesti tämän vastakkainasettelun eturintamaan. Sekö todella vahvistaa meidän turvallisuuttamme?

* * *
Jo ennen kuin Nato-jäsenyys on edes toteutunut, näyttää siltä, että Suomi joutuu tinkimään keskeisistä ulkopolitiikan linjauksistaan. Niihin kuuluvat aseiden vientikielto sotaa käyviin ja ihmisoikeuksia polkeviin maihin ja ennen muuta se, mitä sanotaan ihmisoikeuspohjaiseksi ulkopolitiikaksi.

Ennen sanottiin, että kauppapolitiikka ja Suomen taloudelliset edut jyräävät ihmisoikeudet. Onko nykyään niin, että turvallisuuspolitiikka ja Nato-jäsenyys työntävät ihmisoikeudet syrjään?

Naton sotilaallisesti voimakkaimpiin maihin kuuluva Turkki on asettanut Suomen Nato-jäsenyydelle kovan hintalapun. Turkki vaatii, että me luovutamme heille Suomesta turvaa saaneita, tiettyä poliittista suuntaa edustavia kurdiaktivisteja. Turkki vaatii, että Suomi kumoaa maahan kohdistuvat asevientikiellot. Samaan pakettiin kuuluu myös, että me joudumme hyväksymään Turkin uuden sotilasoperaation Pohjois-Syyriassa, kurdien itsehallintoa vastaan.

Miten me voisimme Suomessa hyväksyä tämän – jos olemme nopeasti, oikein ja hyvin perustein tuominneet Venäjän hyökkäyksen Ukrainassa?

Suomessa Naton kannattajat vähättelevät, että kyse on vain ikivanhasta turkkilaisesta basaarista, iltalypsystä, jossa Turkki yrittää puristaa itselleen etuja ennen Naton uutta laajenemista. Näin voi olla, mutta Makedoniakin joutui maan nimikiistan takia odottamaan Naton porstuassa yli kymmenen vuotta.

Kyse ei ole myöskään Turkin motiiveista vaan siitä, että Suomi voi joutua taipumaan sen asettamiin ehtoihin. Silloin voi kysyä, näinkö alkaisi Suomen tie Natossa? Ihmisten luovutuksilla ja uuden sodan hyväksymisellä?

* * *
Osallistuin tällä viikolla puolustusministeriön yhteydessä toimivan Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan Nato-seminaariin. Siellä korkea ulkoasiainhallinnon virkamies ja Naton kannattaja sanoi, että suomalaisessa Nato-keskustelussa on ollut yksi kauneusvirhe. Se on ollut yksiäänisyys ja kritiikin puute.

”Naton jäsenyys ei saa viedä Suomea itäeurooppalaiseen, autoritaariseen suuntaan, presidenttijohtoiseen, virkavaltaiseen turvavaltioon, etäämmälle pohjoismaisesta parlamentaarisesta demokratiasta. Nato-uhosta on hyvä laskeutua maan pinnalle ja lopettaa ”lännettyvä” rähmällään olo.”

Näin kirjoitti jopa vanhan Naton kannattaja, entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) Rauhalle ja liittoutumattomuudelle pitäisi antaa mahdollisuus. Vaikka meitä natotetaan, ei pidä natoutua. Lietsotaan edelleen rauhaa ja kiihotetaan kansanvaltaan.

Vielä joku päivä tulee Nato-haukkojen paluumuuton aika.