Suomessa poliittinen päätöksenteko ei vietä vapaata viikonloppuisinkaan. Tästä osoituksena oli, että peräti neljä puoluetta oli viikonloppuna koolla puoluevaltuustojensa voimin. Kokouksista nousi esiin ainakin kaksi mielenkiintoista aihetta ylitse muiden: käsitykset edustuksellisesta demokratiasta ja siitä, miten pitkään suomalaisten pitäisi jaksaa töissä. Eivätkä nämä teemat ole lainkaan toisistaan irrallisia.
Vihreät ilmoittivat nyt ryhtyvänsä eräänlaisen ohjatun demokratian kannattajiksi. Puoluevaltuuston hyväksymä demokratiaohjelma vaatii, että mikäli kansanedustaja on istunut kolme kautta eduskunnassa, häneltä vietäisiin sen jälkeen vaalikelpoisuus eli oikeus asettua ehdokkaaksi. Suomen perustuslain 27. pykälän mukaan ”eduskuntavaaleissa on vaalikelpoinen jokainen äänioikeutettu, joka ei ole vajaavaltainen”. Eli sitten vain muuttamaan perustuslakia.
Tärkeämpi näkökulma tulee kuitenkin äänestäjien suunnasta. Heidän valinnanvapauttaan rajoitettaisiin olennaisesti. Äänestäjiltä vietäisiin oikeus valita ehdokas, joka heidän näkökulmastaan hoitanut asiat hyvin – tai toisaalta rangaista huonoa edustajaa valitsematta jättämisellä kolmen kauden jälkeen.
Rajoituksia asetettaisiin myös kuntalaisille, jotka eivät saisi enää äänestää ministereitä valtuustoihin. Mielenkiintoinen ja erittäin ongelmallinen on myös vaatimus, jonka mukaan ministerit eivät saisi olla kansanedustajia vaan heidän tilalleen tulisivat varakansanedustajat. Näin ainakin tästä osasta edustajia tehtäisiin erityisen kuuliaisia hallitukselle. He äänestäisivät takuuvarmasti aina luottamusta hallitukselle, koska hallituksen kaatuessa paikka eduskunnassa menisi.
Ovatko vihreät nyt lähdössä politiikan vastaisen populismin tielle? Vai onko puolue poliittisen vallan keskittymistä arvostellessaan ehkä vilkaissut peiliin?
Vihreiden sisällä ei viimeisen kahden vuosikymmenen aikana ole kovin paljoa kierrätetty sitä ideologista ja tosiasiallista valtaa, joka on keskittynyt esimerkiksi Pekka Haaviston, Osmo Soininvaaran, Heidi Hautalan ja Tuija Braxin ympärille. Timo Harakka risti tämän joukon pienellä henkilövariaatiolla ”Pyhäksi perheeksi” jo 1990-luvun puolivälissä. Nimenomaan vihreissä samat tyypit ovat pitäneet hallussaan puolueen avainpaikkoja eduskunnassa, eduskuntaryhmän johdossa, puoluejohdossa ja ministereinä.
Ehkäpä vihreät aloittavat kierrättämisen omissa riveissään? Toisaalta miksi kierrättää vain kierrättämisen vuoksi, jos kannatusta on – omien ja laajemmin äänestäjien keskuudessa. Mutta silloin saattaa olla laihat eväät esiintyä juuri tässä asiassa politiikan puhdistajana.
Monessa vanhassa käsitteessä on yhä täsmällisyyden voimaa. Siksi sanonkin: demokratiaohjelmassaan vihreät paljastavat (jälleen) porvarillisen luokkaluonteensa. Demokratiaa nimittäin tarvittaisiin myös työelämässä ja taloudessa. Vihreiden mielestä työelämässä ”parhaat työnantajat kuuntelevat työntekijöitään ja antavat heidän vaikuttaa itse työhönsä”. Siis kuuntelevat. Demokratiasta markkinoilla, talouselämässä tai yrityksissä vihreät eivät demokratiaohjelmassaan sano mitään.
Sitä vastoin kolmikantaisesta sopimisjärjestelmästä löytyy hirvittäviä epäkohtia. Vihreiden mielestä valtion pitäisikin ”valvoa yleistä etua” ja ”puolustaa heikompia”. Lukeva työläinen voisi kysyä: kenen etu on etu silloin, kun se on yleinen?
* * *
Vallankäyttöä on toki se, että osaa esittää omat etunsa yleisinä. Tästä esimerkkinä ovat elinkeinoelämän etujärjestöjen vaatimukset. Kun he puhuvat Suomen edusta, kyse on työnantajien tai yksittäisten yritysten edusta. Suomessa on hyväksyttävää toimintaa edistää omia intressejään poliittisella etujärjestötoiminnalla, mutta puheen läpi pitää myös nähdä.
Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n tavoitteeksi on asetettu nostaa suomalaisten alin eläkeikäraja 64 tai 65 vuoteen.
Ongelma on, että työnantajien sanat ja teot eivät kohtaa. EK:n nykyistä edellinen puheenjohtaja Ole Johansson jäi eläkkeelle 60-vuotiaana Wärtsilän konsernijohtajan tehtävistä. Esimerkkejä samanlaisista eläkejärjestelyistä löytyy myös monen muun EK:n jäsenyrityksen johdosta.
Toisaalta Eläketurvakeskuksen hiljattain tekemä selvitys kertoo, että jopa 70 prosenttia työnantajista on sitä mieltä, että 63 vuotta on sopiva ikä lähteä eläkkeelle.
Eläkeikä on asia, josta päätetään työmarkkinapöydissä korporatismin menetelmin.
Usein sisäpiireistä tietoa saava Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen kirjoittaa, että työmarkkinaosapuolten kesken vallitsisi hiljainen konsensus eläkeiän nostamisesta. Nyt pitäisi paikantaa, keiden välillä tämä konsensus on löydetty? Vasemmistopuolueetkin ovat kuulemma olleet asiassa ”kumman vaisuja”. SDP teki kantansa selväksi viikonloppuna. Ja todettakoon tämäkin: Vasemmistoliitto ei kannata eläkeiän nostamista.
Sitä vastoin keskusta asettui puheenjohtajansa Juha Sipilän suulla viikonloppuna työntekijöitä vastaan kannattamaan yleisen eläkeiän nostoa. Näinkö kepun uuden puheenjohtajan työnantaja- ja miljonääritausta alkaa ottaa hahmoa poliittisissa vaatimuksissa? Toisaalta samalla asialla oli myös hänen edeltäjänsä edeltäjä Matti Vanhanen. Hän onkin sittemmin siirtynyt yhden työnantajajärjestön päälobbariksi.
On erikoista, että eläkeiän nostamiseen liittyvät vaatimukset nousevat taas esiin, vaikka koko suomalaisen työelämän todellisuus osoittaa että nimenomaan sillä työuria ei saada pidemmiksi.
Jo nykyinen järjestelmä mahdollistaa joustavan eläkkeelle siirtymisen 63 – 68-vuotiaana. Mitä pidempään on töissä, sen paremman eläkkeen saa. Kannustin onkin jo nyt pidentänyt työuria. Kun kymmenen vuotta sitten eläkkeelle siirryttiin keskimäärin 59-vuotiaana, nyt ikä on 60,5 vuotta.
Keskimääräistä eläkeikää painavat alas ne, jotka joutuvat huomattavasti nuorempana työkyvyttömyyseläkkeelle, entistä useammin mielenterveyssyistä. Kun tämä otetaan huomioon, varsinaiselle vanhuuseläkkeelle siirrytään vasta noin 63-vuotiaana. Näin myös työelämän laatuun ja ihmisten hyvinvointiin työpaikoilla pitää kiinnittää vakavaa huomiota.
Toisaalta nuorilta menee usein vuosia hukkaan oikeaa opiskelupaikkaa hakiessa ja/tai työttömänä. Siksi opiskelemaan ja töihin pitäisi päästä nykyistä nopeammin. Ongelmassa vastaan tulee onneksi nuorten yhteiskuntatakuu, jonka on tarkoitus käynnistyä jo pian.
Isoja ongelmia löytyy myös työurien loppupäästä, sillä suomalaisessa työelämässä esiintyy syvälle pesiytynyttä ikärasismia. Työnantajat eivät ota vanhoja töihin, siivoavat heitä ennen aikojaan eläkkeelle, aloittavat irtisanomiset vanhimmasta päästä eivätkä muutenkaan erityisesti arvosta heitä työntekijöinä. Vuosikymmenten uskollisuudesta samaa työnantajaa kohtaan voi bonuksena olla ennenaikaiset potkut – ilman mahdollisuuksia uusiin töihin.
Siitä, että suomalaisten työuria on syytä saada pidemmiksi, voidaan varmasti olla yhtä mieltä.
Silti työnantajat: hoitakaa nämä ongelmat ensin. Vasta sen jälkeen voidaan edes harkita keskustelun aloittamista siitä, pitäisikö eläkeikää nostaa.