Kun Ruotsi aivastaa, Suomi vilustuu. Suomi onkin ainoa maa maailmassa, jossa Ruotsin vaaleilla on merkitystä, kuten kirjailija Jörn Donner on aivan oikein todennut. Siksi myös meillä seurataan tiiviisti länsinaapurin tapahtumia ja nyt alkaneita uuden hallituksen synnytystuskia.

Valitettavasti huomio on pyörinyt vain yhden asian ympärillä: äärioikeistolaisen Ruotsidemokraattien nousussa. Vaikka voitto oli selvä, maanvyörymäksi sitä voi tuskin sanoa. Korkeintaan se oli muukalaisvihan synkkä mutavyöry.

Ruotsidemokraattien voitto oli lopulta ”vain” 4,7 prosenttiyksikköä. Samalla Vasemmistopuolue ja keskusta – sen jyrkimmät vastustajat kummassakin blokissa – etenivät yhteensä saman verran. Myös vastavoimat vahvistuivat.

Ruotsidemokraatit on puhtaasti yhden asian liike, joka nimeää tietyt maahanmuuttajaryhmät syntipukeiksi käytännössä kaikkiin yhteiskunnan epäkohtiin. Silloin ei edes puhuta maahanmuutosta ilmiönä tai käsiin rapistuvien ruotsalaislähiöiden sosiaalisista ongelmista. Ruotsidemokraateille ihmiset ja ihmisryhmät ovat ongelma.

Nyt perussuomalaiset haluavat samaa Suomeen. Joihinkin se voi purra, mutta kuten Ruotsissakin: suurimpaan osaan ei ikinä.

Rasistinen vöyhääminen pitää torjua jyrkästi. Mutta jospa se ei olekaan pääsyy äärioikeiston nousuun?

Ehkäpä kannatuksen juurisyyt ovat siinä markkinavoimien sanelemassa globalisaatiossa, joka tarjoaa tavallisille ihmisille vain epävarmuutta omasta työpaikasta, työsuhteesta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta? Samalla kansalaiset näkevät, kuinka asuminen kallistuu tai säästöjen takia jonot julkisiin palveluihin vain kasvavat.

Siksi äärioikeiston seireenien on helppo sanoa, että se on maahanmuuttajien syy. Syntipukkeja he osaavat nimetä, mutta eivät haastaa yhteiskunnan todellisia eliittejä. Potkitaan heikompia, ei vahvempia.

Ruotsissakin häviäjiä olivat ennen muuta vanhat, väsyneet ja kylläiset valtapuolueet – samat demarit ja keskustaoikeisto, jotka ovat luiskahtaneet alamäkeen monissa muissakin Euroopan maissa esimerkiksi Saksassa, Ranskassa, Norjassa tai Hollannissa. Sinipunan puolueet ovat esiintyneet toistensa vaihtoehtoina, vaikka noudattavat valtaan tullessaan usein samanlaista politiikkaa tai jopa hallitsevat yhdessä.

Ne eivät ole osanneet vastata ihmisten hätään. Markkinoiden vapauttamisen ja globalisaation tuomiin ongelmiin tarjotaan vain lisää sitä samaa. Ja ehkä ylimielisiä tuhahduksia, että kaikkien pitää noudattaa ”eurooppalaisia, liberaalin demokratian arvoja”.

Demareista vasemmalla olevan vasemmiston tavoitteena ovat työ ja toimeentulo, turvalliset työsuhteet, sosiaalinen tasa-arvo, markkinoiden sääntely ja kattavat julkiset palvelut. Ehkä niiden toteutuessa jää vähemmän tilaa myös syntipukkien hakemiselle.

* * *

Suomessa eduskuntavaalit pidetään ensi vuoden huhtikuussa. Siihen mennessä Ruotsin vaalit on jo unohdettu. Kaikuja voi silti yhä olla ilmassa.

Naapurimaiden käytännön yhteistyöhön Ruotsin tuloksella tuskin on vaikutusta. Kaikki olemassa oleva taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten suhteiden moninaisuus säilyy ja varmaan lisääntyykin, oli vallassa sitten porvari- tai punavihreä blokki tai joku näiden yhdistelmä. Se koskee myös turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä.

Suomessa moni Naton ystävä on elätellyt toiveita siitä, että porvarillisen rintaman nousu hallitukseen veisi Ruotsin kolkuttelemaan sotilasliiton ovea. He joutuvat pettymään.

Ensinnäkin Nato-jäsenyyttä vastustavat puolueet – demarit, vasemmisto, vihreät ja ruotsidemokraatit – saivat selvän enemmistön valtiopäiville. Tällaisen enemmistön yli edes mahdollinen porvarihallitus ei voi hakea Nato-jäsenyyttä.

Toisekseen tämän mittaluokan asia vaatii Ruotsissa konsensusta eli käytännössä demareiden suostumusta. Sellainen ei ole näköpiirissä, vaikka se on joidenkin toiveissa myös Suomessa.

Samalla myös Suomen Nato-jäsenyys on yhä kauempana. Presidentti Sauli Niinistö on tehnyt selväksi, että hänen presidenttikaudellaan Nato-jäsenyys voisi ajankohtaistua kahdessa tapauksessa.

Yksi on se, että Ruotsi päättäisi lähettää hakemuksen. Toinen on se, että Venäjä alkaisi nähdä EU:n samanlaisena vihollisena kuin Naton. Niinistön ensimmäinen ehto ei ainakaan nyt toteudu, tuskin toinenkaan.