Tiedotusvälineet ovat jälleen saaneet aiheen hyppiä seinille, kun Venäjän asevoimien yleisesikuntapäällikkö, kenraali Nikolai Makarov piti pienen esitelmän virallisen Suomen vierailunsa yhteydessä. Kun on aikanaan kertynyt henkilökohtaistakin kokemusta Suomen ja Venäjän välisistä kohuista, on pakko lyhyesti kommentoida asiaa.

Suomen mediassa on jo ehditty maalailla, että Makarovin puheenvuoron taustalla on Venäjän pyrkimys oman suurvalta-aseman palauttamiseen ja että suorasukaisiin terveisiin oli erikseen haettu ylempien tahojen ohjeistus. Tällaiseen johtopäätökseen ei voi tulla, jos tuntee vähänkin Venäjän nykyistä turvallisuus- ja sotilaspoliittista ajattelua.

Makarov sanoi käytännössä vain sen, mikä on hänen edustamansa maan virallinen sotilasoppi. Se puolestaan on siunattu Kremlissä jo vuosia sitten.

Venäjän tuorein, presidentti Dmitri Medvedevin helmikuussa 2010 hyväksymä sotilasdoktriini luettelee joukon maan keskeisiä, ulkoa aiheutuvia sotilaallisia vaaroja (ei siis uhkia). Natosta sanotaan (vapaa käännös venäjästä), että vaaran muodostaa ”pyrkimys antaa Pohjois-Atlantin liitolle Natolle voimapotentiaali toimia globaalisti niin, että se rikkoo kansainvälisen oikeuden normeja sekä Naton jäsenmaiden sotilaallisen infrastruktuuriin lähentäminen Venäjän rajoille, mukaan lukien blokin laajeneminen”.

Toisin sanoen meillä kohkataan nyt siis siitä, että vieraan vallan korkea sotaherra kävi kertomassa, mikä on hänen maansa sotilasdoktriini.

Sama näkökanta suhteessa Natoon on toistettu vähintään sadoissa Venäjän poliittisen johdon, sotilaiden ja asiantuntijoiden puheenvuoroissa vuosien varrella. Se ei voi enää olla uutinen. Itsekin olen viime vuosina haastatellut suomalaisiin tiedotusvälineisiin useita venäläispoliitikkoja ja -asiantuntijoita, jotka ovat – puoluekannasta riippumatta – monistaneet aina samaa viestiä.

Jos Suomi liittyisi läntiseen sotilasliittoon, se tarkoittaisi että Nato, siis sen sotilaallinen infrastruktuuri laajenisi yhä lähemmäs Venäjän rajoja. Venäjän ja Naton välille tulisi tällöin uusi, yli tuhannen kilometrin mittainen maaraja, puhumattakaan ilma- ja merirajasta.

Pietarin kaupunki on koko 300-vuotisen olemassaolonsa ajan ollut Venäjälle strategisesti tärkeä henkireikä merelle. Jos sen eteläpuolella Baltia ja pohjoispuolella Suomi olisivat Venäjän vihamieliseksi kokeman sotilasliiton jäseniä, katsoisi Venäjä olevansa entistä vahvemmin ahdistettuna nurkkaan. Silloin reaktiot voisivat olla hyvin ikäviä.

Liittymällä Natoon Suomelle koituisikin vain ongelmia, myös turvallisuuspolitiikassa. Toisessa vaakakupissa ei olisi mitään Suomen välittömiin turvallisuustarpeisiin liittyviä hyötyjä tai ratkaisuja.

Onko Nato sitten vaara Venäjälle? Nato järjestönä korostaa itse, ettei se ole Venäjälle uhka vaan päinvastoin vahvistaa Euroopan turvallisuutta. Yleisradio oli tilannut asiasta oikein lausunnon Naton päämajasta. Mikä on asian todellinen laita, onkin jo toinen kysymys. Venäjällä Naton laajeneminen kuitenkin koetaan uhkana. Se on objektiivinen tosiasia. Tätä venäläisnäkemystä ei voi meiltä käsin muuttaa, vaikka miten sitä toivoisimme.

Ja kun Naton laajeneminen on Venäjän mielestä uhka, lisää laajeneminen silloin vastakkainasetteluja Euroopassa. Näin turvallisuus Euroopassa vähenee, ei lisäänny.

Tämä ei tarkoita, että päätösvalta liittoutumisesta olisi jonkun muun kuin suomalaisten käsissä. Näin ei tietenkään ole. Suomi ei kuitenkaan voi tehdä päätöksiä umpiossa vaan ulkomaailman realiteetit huomioon ottaen.

Kaikki eivät Suomessakaan onneksi ole lähteneet ryntäilemään seinille kauhusta. Keskustan valtioviisas kansanedustaja, puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja ja entinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen teki julkisuudessa mielenkiintoisen huomion.

Suomessa on otettu asiaksi vähän väliä esittää näkemyksiä Venäjän sisäisistä kysymyksistä ja antaa ohjeita siitä, miten siellä yhteiskunta pitäisi järjestää. Siksi ei pitäisi aivan mahdottomasti hermostua siitä, jos Venäjältä käsin joskus kommentoidaan Suomen asioita.

*                    *                    *

Jos on venäläiskenraalin lausunto jo nostanut verenpainetta Suomessa, löytyy itse aiheutettua kiihkoa myös sisäpolitiikassa. Kiihkon eri sävyjä on nähty tänään eduskunnassa, jossa keskustelunaiheena on ollut hallituksen tiedonanto suuresta kuntauudistuksesta.

Varsinkin keskustaoppositio on kiihottanut itsensä lähes hysteriaan kuntauudistuksen demonisoinnissa ja vastustamisessa. Siitä on tullut puolueen oppositiopolitiikan ainoa oljenkorsi.

Kuntauudistuksen tavoite on oikeasti varmistaa laadukkaat kuntapalvelut kaikille kuntalaiselle myös tulevaisuudessa. Mutta sillä on myös muita tavoitteita, joihin kuuluvat esimerkiksi kunnallisen itsehallinnon ja paikallisen demokratian vahvistaminen. Onkin pidettävä huolta siitä, etteivät nämä tavoitteet hautaudu kuntaliitoksista kiivailun alle.

Hallituksen tällä viikolla esittelemä versio uudistuksesta on parempi ja pehmeämpi kuin kokoomuksen alkuperäinen jyräysmalli. Kuntien pakkoliitoksista on menty aiempaa kauemmaksi.

Kuntauudistukseen liittyy silti myös ongelmia, jotka liittyvät sen valmisteluun ja sisältöön.

Esityksessään hallitus lausuu, että vahva kunta voi hallita ”markkinoita palveluiden tuotantotapojen monipuolistuessa ja vastata vaatimuksiin asukkaiden valinnanvapauden lisäämisestä.”

Tämä on pahimmillaan kuntapalveluiden ulkoistamisen ja yksityistämisen ansa. Vasemmistoliitto onkin korostanut, että kuntauudistuksesta ei saa tulla suurta yksityistämisoperaatiota, jossa iso siivu kuntalaisten palveluista siirretään markkinoilla yksityisen voitontavoittelun ja keinottelun välineiksi.

Toinen ongelma liittyy pääkaupunkiseutuun, joka kiinnostaa erityisesti allekirjoittanutta vanhana stadilaisena ja nykyisenä vantaalaisena. Metropolialuetta koskien hallituksen esitys on mennyt parempaan suuntaan, sillä nyt on luvattu selvittää metropolihallinto, jossa pääkaupunkiseudun yhteistyötä tiivistettäisiin erityisesti maankäytössä, asumisessa, liikenteessä ja eriarvoistumiskehityksen patoamisessa.

Silti esitykseen on jäänyt roikkumaan vaatimus ”kuntarakenteen muutoksista”. Käytännössä se tarkoittaisi muiden kuntien sulauttamista Helsinkiin. Tämän ainakin Vantaa on selvästi hylännyt. Fuusio ei olisikaan vantaalaisten eikä helsinkiläisten etu.

Oleellista on, että lopullinen päätösvalta on kunnissa. Siksi mahdolliset kuntaliitokset pitäisi ratkaista viime kädessä kansanäänestyksellä.

Kansanäänestyksiä vastustava eliitti vetoaa usein siihen, että silloin päättäjät pakenevat kansan selän taakse. Tilanne on nimenomaan päinvastoin. Kansanäänestystilanne pakottaisi päättäjät perustelemaan paremmin kantansa kuntalaisille ja kampanjoimaan valitsemallaan puolella.

Johtaisivatko kansanäänestykset siihen, ettei liitoksia ikinä syntyisi? Ehkä, mutta joskus hitaalta tuntuvalta päätöksenteolla on muitakin nimiä. Niitä ovat muun muassa demokratia ja kansalaisten oikeusturva.