Mennäänpä noin vuosi ajassa taaksepäin. Silloin hallitus asetti työryhmän suunnittelemaan opintotukeen kustannusneutraalia, nopeampaan valmistumiseen kannustavaa uudistusta.

Kyynisimmät suhtautuivat ajatukseen happamasti: opintotuen ympärillä on häärinyt vuodesta toiseen jos minkälaista työryhmää, ja kustannusneutraali uudistus on jo pelkästään ajatuksena naurettava. Miten muka uudistetaan kustannusneutraalisti sellaista sosiaaliturvan muotoa, jolla ei tälläkään hetkellä tule toimeen?

Luultavasti kaikkien puolueiden, etujärjestöjen ja muiden lobbareiden tiedossa oli, että yksikään taho ei saa sellaisenaan läpi haaveidensa mallia – oli se sitten koko järjestelmän tuhoaminen tai mahdollisimman kosmeettinen, haittojen minimointiin keskittyvä uudistus.

Eräillä tahoilla taidettiin kuitenkin puhkua intoa. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen oli ollut tähän mennessä hankalassa paikassa: muutama vuosi takaperin oli keksitty uusi sana, kestävyysvaje, ja sitä paikkaamaan tarvittaisiin rakenteellisia uudistuksia, joilla pidennetään työuria. Koska Urpilaiselle olisi poliittinen itsemurha pidentää uria loppupäästä, oli helppo osoittaa kepillä sinne, missä sosialidemokraateilla on vähiten hävittävää – nimittäin opiskelijoiden suuntaan.

Opintotukijärjestelmän lihoiksi pistämisellä – tai ainakin jonkinlaisella kurjistuksella – Urpilainen voisi osoittaa olevansa vallan kelpo valtiovarainministeri: sellainen, joka on rähmällään työmarkkinajärjestöjen edessä ja samalla pyllistää niille, joilla on jo muutenkin vähiten. ”Vaikeana kompromissina” myytävä opintotukiuudistus olisi Urpilaiselle pikkujuttu. Olihan hän kunnostautunut kuripolitiikan edustajana jo EU:nkin neuvottelupöydissä.

Lopulta ministeri Arhinmäen hallinnonalaan kuuluva työryhmä pääsi lopputulokseen, joka ei ollut oikeastaan lopputulos lainkaan. Varsinainen vääntö käytäisiin kabineteissa, joissa muun muassa Urpilaisen johtama ministeriö esittäisi koko opintotukijärjestelmän lakkauttamista ja korvaamista pelkällä lainalla. (Jos ette usko, valtiovarainministeriön neuvottelevan virkamiehen lausunto löytyy tästä asiakirjasta.)

Lainapainotteista mallia ajaa myös Elinkeinoelämän keskusliitto, jonka juoksupojaksi yksikään demari tuskin haluaisi johtamansa ministeriön leimautuvan. Paitsi jos toisessa vaakakupissa on niinkin vähäpätöinen äänestäjäjoukko kuin opiskelijat.

Kaikille lienee selvää, että lainapainotteisempaan suuntaan haikailee tietysti myös kokoomus. Ja jotta koko vyyhti menisi riittävän solmuun, tuli kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinoselta vielä ehdotus, että opintotuen tulorajat voitaisiin tässä uudistuksen hötäkässä poistaa. ”Opintotukeen perehtyneeltä” Heinoselta oli tainnut jäädä laskin kotiin, sillä tulorajojen poiston on arvioitu maksavan jopa 300 miljoonaa vuodessa. Tai sitten Heinonen oli oppinut, että politiikka on peliä, jossa harhaisilla ehdotuksilla saattaa saada muutaman tarpeeksi tietämättömän innostumaan: siellä se kokoomus nyt ajaa ahkeran opiskelijan asiaa.

Erilaisten mallien läjästä maaliskuun kehysriihipöydälle lätkäistään luultavimmin taskulämmin ”kompromissi”. Tämä kompromissi on tulosta siitä, että tietyt osapuolet, kuten VM, ovat ottaneet uudistuksessa nykyiseen poliittiseen tilanteeseen nähden tahallisen utopistisen kannan, josta pystyvät sitten muka kipeästi ja pitkin hampain joustamaan. Pitkän ajan tavoitteet pidetään pöytälaatikossa, kunnes joku taas päättää ryhtyä pelastamaan kansakuntaa opintotukea rapauttamalla ja koko tarina alkaa alusta.

Hullunkurisinta opintotuen jatkuvassa uudistamisessa on, että koko tuen sosiaaliturvaluonne on unohdettu jo aikaa sitten. Opintotuella yritetään tehdään koulutuspolitiikkaa, vaikka järjestelmässä pitäisi olla kyse tietyn kansanosan toimeentulon turvaamisesta. Kuvitellaan, että leikkaamalla ja kiristämällä saadaan aikaan varhain valmistuvaa ja osaavaa väkeä, joka jaksaa pysyä pitkään sellaisen oravanpyörän rattaissa, joka jo nyt pudottaa väkeä burn out -lomille, psyykenlääkekuureille ja sairauseläkkeille.

Kieli pitkällä uudistuksesta toiseen juostessa perusasiat voivat unohtua. Kuten se, että kokopäiväisen opiskelun ja nopemman valmistumisen tiellä onkin liian pieni opintotuki, joka pakottaa käymään missä tahansa, omaa koulutusta vastaamattomassakin työssä. Tai toisaalta se, että työuran aloittaminen jo opiskeluaikana ei itsessään ole ongelma, kunhan työ löytyy omalta alalta eikä vaikkapa kaupan kassalta taloudellisen pakon sanelemana.

Politiikasta vähemmänkin ymmärtävä hoksaa, että pelkästään niukkuutta uudelleen järjestelemällä ei saada aikaan työuravallankumousta eikä varsinkaan helpoteta opiskelijoiden taloudellista ahdinkoa. Ratkaisut työuraongelmiin olisivat jossain aivan muualla. Niihin tarttumista on kuitenkin turha odottaa niin kauan kuin joustoja ja sopeutumisia voidaan vaatia opiskelijoilta tai vaikka työttömiltä työmarkkinajärjestöjen sijaan.